Lähdeluettelon haasteet: kuka kumma kustantaja?

Hans_pixabay

Kuva: Hans (pixabay.com)

Jos et tiedä, mitä eroa on kustantajalla, julkaisijalla ja painajalla, lue tämä juttu!

1. Mitä eroa on kustantajalla ja julkaisijalla?
Juridisesti ei mitään eroa. Voidaan ajatella, että julkaisija vastaa lehden tai kirjan sisällöstä, kun taas kustantaja huolehtii liiketoiminnasta. Julkaisija voi olla myös järjestö, ryhmä tai yhdistys, kun taas kustantaja on lähes poikkeuksetta kustannustoiminnan harjoittaja. Lähdeluetteloon merkitään julkaisija tai kustantaja, yleensä julkaisulla on jompikumpi.

2. Mitä eroa on kustantajalla ja painajalla?
Eroa on kuin yöllä ja päivällä. Kustantaja vastaa teoksen sisällöstä, kantaa taloudellisen vastuun koko kustannushankkeesta, huolehtii kirjan/lehden/teoksen markkinoinnista, kuvituksesta, käännösoikeuksista, sopimuksista, painosmäärästä, uusintapainoksista, ulkoasusta… Painaja taas tekee konkreettisen painotyön saatuaan kustantajalta toimeksiannon. Käytännössä painaja huolehtii siitä, että kustantajan sähköisesti täysin valmiiksi tekemä materiaali saa paperisen ulkomuodon. Lukijan kannalta kustantaja on paljon oleellisempi tieto kuin painaja, sen vuoksi lähdeluetteloon merkitään vain kustantajan tiedot.

3. Onko Otavan kotipaikka Keuruu?
Jotkut opiskelijat ovat hämmentyneet, kun kirjassa Otavan kotipaikaksi onkin laitettu Keuruu. Kyse on käsitesekaannuksesta: Otavan kirjaPAINO sijaitsee Keuruulla. Kirjapaino kuuluu kyllä Otava-konserniin, mutta se ei ole Otavan kirjakustantamon kotipaikka. Otava-kustantamon kotipaikka on Helsinki, ja sen pääkonttori sijaitsee lähes legendaarisessa graniittilinnassa Uudenmaankadulla. On tärkeä erottaa painaja ja kustantaja (ks. kohta 2).

 

4. Onko WSOY:n kotipaikka Juva?
WSOY:llä on painotalo, joka sijaitsee Juvalla. WSOY:n kirjakustantamon kotipaikka on kuitenkin Helsingissä, joten lähdeluetteloon WSOY:n kotipaikaksi merkitään Helsinki.

 

5. Miten merkitään kustantajan kotipaikka, jos niitä on monta?
Suurilla kustantamoilla saattaa olla toimistoja ympäri maailmaa. Valitse silloin teoksessa mainituista kaupungeista ensimmäiseksi mainittu. Jos kannessa lukee ”John Benjamins Publishing Company: Amsterdam – Philadelphia”, voit tiivistää kustantajan lähdeluetteloon: Amsterdam: John Benjamins.

 

6. Miten lähteisiin merkitään kustantajan kotipaikka, jos kotipaikkaa ei ole merkitty?
Etsi kustantajan kotipaikka käymällä kustantajan kotisivuilla. Jos et löydä kustantajan kotisivuja etkä kustantajan kotipaikkaa, on syytä tarkistaa, kuinka luotettavasta lähteestä on kyse. Kädessäsi saattaa olla omakustanne, jonka luotettavuus opinnäytetyön lähteenä kannattaa tarkistaa erityisen huolella. Millaisia argumentteja kirjoittaja käyttää? Miten hän perustelee väitteensä? Millaisiin lähteisiin hän vetoaa? Jos kaikesta huolimatta haluat käyttää kirjaa, etkä vieläkään tiedä kustantajan kotipaikkaa, merkitse lähdeluetteloon vain kustantajan nimi.

Mainokset

Kun lähteenä on leffa

jackmac34_pixabay
Kuva: Jackmac34 (pixabay.com)

Eräs opiskelijani pohti, miten elokuvien lähdetiedot merkitään opinnäytetyöhön. Pitääkö näkyviin laittaa tuottaja, ohjaaja vai tuotantoyhtiö? Tämä on hyvä kysymys, sillä Metropolian ohjeissa tästä on vain lyhyt maininta. Perusohjeena on, että kun teos on useiden henkilöiden yhteistyön tulos, voidaan lähdeluetteloon merkitä ensimmäiseksi teoksen nimi. Tämä ohje pätee etenkin televisio-ohjelmissa, radio-ohjelmissa ja elokuvissa, joissa on joskus vaikea nimetä päätekijää tai päätekijöitä.

Mitä muuta sitten olisi hyvä laittaa näkyviin? Nimen jälkeen näkyviin laitetaan julkaisu- tai esitysvuosi, ohjelman toimittaja tai elokuvan ohjaaja, tuottaja(t), (mahdollisesti epäselvissä tapauksissa) dokumentin laji (siis elokuva/radio-ohjelma/tv-ohjelma) ja lopuksi vielä esityspaikka. Siis tähän tapaan:

Elokuva:
Reindeerspotting – pako joulumaasta 2010. Ohjaus Joonas Neuvonen. Tuottajat Jesse Fryckman ja Oskari Huttu. Tuotantoyhtiö Bronson Club. Ensi-ilta Tampereen 40. kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla huhtikuussa 2010.

Tekstiviite:
(Reindeerspotting – pako joulumaasta 2010.)

TV-ohjelma:
Silminnäkijä: Hunajainen ase 2013. Tuottaja: Hannele Valkeeniemi. Dokumentti. Esitetty Yle TV2:ssa 26.9.2013.

Tekstiviite:
(Silminnäkijä: Hunajainen ase 2013.)

Radio-ohjelma:
Valta kuuluu sille, joka saa pitää puhetta 2016. Toimittaja Jari Sarasvuo. Esitetty Yle Puheessa 16.5.2016.

Tekstiviite:
(Valta kuuluu sille, joka saa pitää puhetta 2016.)

Nettiaikakaudella melkein mitä tahansa elokuvia löytyy laittomasti netistä (>huoh<). Sanomattakin lienee selvää, että lähdeluetteloon ei merkitä linkkejä näihin mahdollisesti laittomiin Youtube-versioihin.

 

Tekstiviite ja sivunumerot

Pexels_pixabay
Kuva: Pexels (pixabay.com)

Tänä keväänä opinnäytetöiden tekijät ovat merkinneet lähdeviitteitä kiitettävästi: lähdeviitteitä on näkyvissä muuallakin kuin kappaleen lopussa, nettilähteisiin on tehty kunnolliset viittaukset ja lakiviitteet ovat kohdillaan, hienoa! Yksi asia kaipaa kuitenkin vielä vähän viilausta: silloin tällöin tekstiviitteistä puuttuvat sivunumerot. Perussääntönä on, että tekstiviitteeseen merkitään 1) tekstin tekijän sukunimi (tai tekijöiden sukunimet), 2) teoksen tai tekstin julkaisuvuosi sekä 3) ne sivunumerot, joissa referoitava tai siteerattava asia on alun perin mainittu. Siis tähän tapaan:

Kvalitatiivinen aineisto on rikasta – se on näyte vastaajien omasta kokemusmaailmasta, jolloin sen tulkintamahdollisuudetkin ovat suuret (Alasuutari 2001: 88–89).

On vain kaksi tapausta, jolloin sivunumeroita ei tarvitse merkitä. Ensimmäinen tapaus on sellainen, jossa kirjoittaja viittaa koko tekstiin/julkaisuun/kirjaan, ei siis mihinkään yksittäiseen kohtaan. Esimerkiksi näin:

Haapanen ja Passi (2016) tarkastelevat opinnäytetyössään sitä, millaisia rooleja lastentarhanopettajat antavat itselleen ja työlleen osana pakolaislapsen kotoutumisen prosessia.

Koska lainauksessa kerrotaan opinnäytetyön päätehtävä, ei tekstiviitteeseen tarvitse merkitä sivunumeroita. Tässä esimerkissä viitemerkintä on upotettu osaksi virkettä, jolloin suluissa mainitaan vain tekstin julkaisuvuosi, ei siis uudelleen tekijöitä.

Toinen tapaus, jolloin sivunumerot voi jättää merkitsemättä, on tapaus, jossa lainataan verkkodokumenttia, johon ei ole merkitty sivunumeroita – näin on usein laita lehdistötiedotteissa tai järjestöjen verkkosivuilla. Esimerkiksi näin:

Suomessakin turvapaikanhakijamäärät olivat voimakkaassa kasvussa vuonna 2015, ja sisäministeriö (2016) ilmoitti, että vuonna 2015 Suomeen saapui 32 478 turvapaikanhakijaa. Vuonna 2014 koko vuoden hakijamäärä oli vain 3 651 (Maahanmuuttovirasto 2015).

Tässä katkelmassa lähteinä ovat sisäministeriön verkkosivu ja Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote. Kummassakaan alkuperäisessä lähteessä ei ole näkyvillä sivunumeroita, joten niitä ei keksitä viitteeseenkään. (Jos aloit ihmetellä, miksi sisäministeriö kirjoitetaan pienellä ja Maahanmuuttovirasto isolla, voit käydä tutustumassa Kielitoimiston ohjepankkiin.)

Jos kirjoittaja lainaa selvästi jostakin kirjasta yksittäistä kohtaa, mutta jättää sivunumerot merkitsemättä, lukijalle  – joka saattaa olla opinnäytetyön arvioija – herää helposti epäilys, ettei kirjoittaja ole välttämättä itse viihtynyt alkuperäisen lähteen äärellä. Ehkä lainaus onkin lainauksen lainaus netistä löytyneestä luentomateriaalista, artikkelista tai opinnäytetyöstä? Mitä tarkempi lähdeviitetekniikka, sitä luotettavampi teksti.

Käytäväkeskustelu opparin lähteenä

Kuva: kpgolfpro (pixabay.com)

Kuva: kpgolfpro (pixabay.com)

Ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä lähteenä voi olla ammattilaisen haastattelu tai sähköpostiviesti. Jos haetaan tietoa vaikkapa päihdekuntoutujille suunnatun asumisyksikön toiminnasta tai yksikön asukkaiden taustoista, on yksikön työntekijä usein paras tietolähde. (Ei kuitenkaan aina. Joskus tietoa näistä asioista löytyy myös painetuista lähteistä, jotka ovat opinnäytetyöntekijöiden ensisijaisia lähteitä.) Nyt olen lukenut useita opinnäytetöitä, joissa näihin taustahaastatteluihin viitataan ylimalkaisesti tai epäjohdonmukaisesti, minkä vuoksi on syytä kerrata painamattomiin lähteisiin tehtävät viitemerkinnät.

Kun opinnäytetyössä viitataan keskusteluun ammattilaisen kanssa, tekstiviite ja lähdeviite merkitään samaan tapaan kuin painetuissa lähteissä. Mukaan tulee kuitenkin myös henkilön titteli tai koulutus, lähteen laji (suullinen tiedonanto, haastattelu, sähköpostiviesti), päivämäärä sekä mahdollisesti myös merkintä tekijöiden hallussa, jos se pitää paikkansa. Esim.

1. Tieto on saatu käytäväkeskustelussa:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Suullinen tiedonanto Y:n yksikössä 10.4.

2. Tieto on saatu laajemmassa suullisessa haastattelussa:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Suullinen haastattelu 10.4.

3. Tieto on saatu sähköpostiviestissä:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Sähköpostiviesti 10.4. Tekijöiden hallussa.

Aina, kun opinnäytetyössä referoidaan suullista haastattelua tai sähköpostiviestiä, opinnäytetyön tekijöiden täytyy kysyä henkilöltä lupa lainauksen käyttöön. On eettistä ja hyvien tapojen mukaista antaa henkilön myös lukea lainaus uudelleen, niin että hän voi tarvittaessa tarkentaa tai korjata sitä. Kiireessä käytävällä annettua tietoa ei välttämättä ole tarkoitettu opinnäytetyöhön laitettavaksi – ainakaan sellaisenaan.

Joskus opiskelijat kysyvät, kuinka paljon tällaisia painamattomia lähteitä – haastatteluja, keskusteluja tai sähköpostiviestejä – voi käyttää opinnäytetyön lähteenä. Yleisohjeeni on, että niin vähän kuin mahdollista. Toisinaan käyttö on kuitenkin perusteltua, kunhan viittauksen tekee korrektisti.

Tavisopettaja siirtyy digiaikaan

 

learning_geralt_pixabayKuva: geralt (pixabay.com)

Olen vähitellen alkanut lämmetä digitaalisille oppimisympäristöille. Innostustani on ruokkinut esimerkiksi tämä mainio kirjoitus twiittauksen hyödyntämisestä opetuksessa. Olen aina pitänyt Moodlea kätevänä, mutta netistä löytyviä ilmaisia sovelluksia opetuksen tueksi en ole juurikaan uskaltanut käyttää. Olen pelännyt, että linkki ei toimi, kännyköissä ei ole virtaa, verkko kaatuu, tieto joutuu vääriin käsiin yms. Aika turhia pelkoja silloin, kun sovellusta käyttää opetuksen tukena eikä rakenna koko opetusta sen varaan, onnistuuko sovelluksen käyttö vai ei.

Jokin aika sitten keräsin opiskelijoilta luennon jälkeen palautetta Socrative-sovelluksen avulla. Loin sovellukseen kyselyn, ja annoin luennon lopuksi opiskelijoille koodin kyselyyn. Heiltä meni noin 5 minuuttia aikaa vastata, ja minä sain omalla opettajakoodillani välittömästi Socrativen tekemän listauksen vastauksista ­- kätevää! Jos opiskelijoilla on käytössään vain kännykät, kyselyssä kannattaa olla vaihtokysymyksiä, joihin on helppo vastata puhelimellakin. Jos taas käytössä on täppärit tai läppärit, voi kyselyyn laittaa avoimiakin kysymyksiä.

Aloittavien opiskelijoiden kanssa taas on hauska käyttää Kahootia: 10 minuutin pelinomaisen kyselyn aikana ryhmä oppii toisistaan uusia asioita hauskalla tavalla! Mukana on ääntä, kuvaa ja mahdollisuus osallistua. Flingalla taas saa näppärästi koottua yhteen ja ryhmiteltyä opiskelijoiden ajatuksia. (Toim. huom. Olen aiemmin kysynyt: Miksi käyttäisin Flingaa, kun voin käyttää fläppitaulua ja pos-it-lappuja? Haluaisin tulevaisuudessa kääntää kysymyksen toisin päin: Miksi käyttäisin fläppiä ja post-it-lappuja, kun voin käyttää Flingaa?)

Liitutaulustakin tykkään, sillä se on ekologinen ja toimii silloinkin, kun verkko kaatuu tai videotykin lamppu hajoaa. Liitutaulun käyttö ei kahlitse tiettyyn luentorunkoon, vaan opettaja voi edetä (paremmin kuin valmiiden diojen kanssa) sen mukaan, mitä ryhmästä nousee. Lisäksi opiskelijat ehtivät kirjoittaa hyvin kaiken muistiin, sillä usein opettaja kirjoittaa liitutaululle vain tärkeimmät asiat – mitä enemmän tekstiä kirjoittaa, sitä kipeämmäksi tulevat hartiat, joten opettaja valitsee huolella, mitä kirjoittaa. Koska haluan pitää sähköisen maailman rinnalla kiinni myös perinteisistä välineistä, olen koonnut loppuun listan siitä, milloin liitutaulu toimii hyvin myös palautteen keräämisessä.

Liitutaulu toimii palautteen keräämisessäkin hyvin, kun

  • ryhmässä on alle 30 opiskelijaa,
  • ryhmässä on hyvä henki ja kaikki uskaltavat kirjoittaa ajatuksensa avoimesti,
  • ryhmäläiset tarvitsevat pientä jaloittelua,
  • ryhmäläisiä ei häiritse kuivan liidun kirskunta ja kun
  • opettaja jaksaa kirjoittaa liitutaululle tulevat ajatukset itselleen muistiin. (Itse ottaisin liitutaulusta täppärilläni kuvan, jonka liittäisin kaikkien luettavaksi kurssin sivuille Moodleen, mutta sitten oltaisiinkin jo digiympäristössä, hupsista.)

Juontokeikalla tangokuningattarena

MaxYT_pixabay
Kuva: MaxYT (pixabay.com)

Jotkut kansanviisauksista ovat kaikkea muuta kuin viisauksia ja kertovat enemmän vanhan kansan ennakkoluuloista kuin viisaudesta tai kokemuksesta. Sanonta ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä” on kuitenkin yksi niistä viisauksista, joissa on jotakin perää. Sen sain todeta, kun minua pyydettiin juontajaksi erääseen iltatapahtumaan. Arvelin, että viestinnän opettajana osaisin kevyesti heittää yhden pienen juontokeikan. Ehtisin valmistautua iltaan samana päivänä junamatkalla.

Tapahtumapaikalle saavuttuani kävi ilmi, että moni asia oli mennyt jo lähtökohtaisesti vähän eri tavoin kuin olimme alun perin suunnitelleet. Alkujuontoni meni siis kokonaan uusiksi – lennosta. Musiikkipitoinen ilta itsessään taas oli niin tunteita herättävä, etten enää muistanutkaan, mitä kaikkea minun piti lopussa sanoa. Illan järjestäjät jäivät esittelemättä (esiintyjät sentään muistin esitellä), enkä esimerkiksi muistanut lainkaan kertoa, kuka minä itse olen. Sitä ei lukenut myöskään käsiohjelmassa, ja illan jälkeen muutama yleisöstä tuli kertomaan, että he olivat aluksi luulleet minua tangokuningattareksi ja sen jälkeen illasta vastanneen järjestön työntekijäksi. Kyselijät olivat lievästi hämmästyneitä, kun kerroin olevani viestinnän opettaja – viestinnän ammattitaito kun ei ehkä niistä juonnoistani välittynyt.

Mitä tästä opin? No ainakin sen, että välillä on terveellistä kokeilla itse, miltä esiintyminen tuntuu eikä vain opettaa, miten hommat olisi hyvä hoitaa. Sekin tuli selväksi, miten vastuullinen juontajan tehtävä on. Sen lisäksi, että hän huolehtii illan aikataulusta, yleisön tiedottamisesta ja esiintyjien esittelystä, hän myös luo hyvää tunnelmaa ja varmistaa, että kaikki viihtyvät. Lisäksi juontaja pitää huolen siitä, että ohjelma etenee mukavasti ja joustavasti niin, ettei yleisöllä ole hajuakaan kaikesta kaaoksesta kulissien takana. Juontajan täytyy olla sanavalmis, ja lisäksi hänellä on oltava rautainen tilannetaju. Kaikkein tärkein juontajan ominaisuus kuitenkin on, että hän on valmistautunut tilaisuuteen – muuallakin kuin täpötäydessä lähijunassa.

Suomea suomeksi: Miksi maku taipuu muotoon maun mutta laku muotoon lakun?

shirley_pixabay_lakut

Kuva: Shirley (pixabay.com)

Pari päivää sitten radiossa toimittaja kertoi säästä ja alkoi epäröidä utu-sanaa taivuttaessaan: ”heikko näkyvyys udun…tai utun vuoksi.” Toimittajan epäröinti johtui suomen kielen erikoisuudesta, jota kutsutaan astevaihteluksi. Se tarkoittaa, että monissa sanoissa (mutta ei kaikissa) konsonanteilla on heikko ja vahva aste, esim. matto – maton, mato – madon. Utu-sana esiintyy puheessa niin harvoin, että toimittajan kielikorva ei heti tunnistanut, että sana kuuluu normaalin astevaihtelun piiriin, siis utu – udun.

Kvantitatiivinen astevaihtelu tarkoittaa geminaattaklusiilin (kk, pp, tt) vaihtelua yksinäisklusiilin (k, p, t) kanssa, ja kvalitatiivisella astevaihtelulla tarkoitetaan tilannetta, jossa yksinäisklusiili vaihtelee toisen konsonantin tai konsonantin kadon kanssa (esim. ampua – ammun, taika – taian). Astevaihtelun pääsääntö on, että avotavussa eli vokaaliloppuisessa tavussa on vahva aste (matto) ja umpitavussa eli konsonanttiloppuisessa tavussa heikko aste (maton). Ulkomaalaisille hankaluuksia syntyy siitä, että tästä pääsäännöstä on monia poikkeuksia. Suomalaisille hankaluutta saattaa aiheutua siitä, että monet nuoret lainasanat, henkilönnimet sekä hoivakielen ja slangin sanat jäävät astevaihtelun ulkopuolelle.

Hyvä muistisääntö on, että kvalitatiivinen astevaihtelu on lainasanoissa harvinaista. Emme sano auto – *audon, muki – *mu´in tai laku – *laun. Kvantitatiivinen astevaihtelu (kakku – kakun -tapaukset) taas säilyy usein niin laina- kuin slangisanoissakin, esim. donkata – donkkaan tai punkku – punkun. Aivan aukoton muistisääntö tämä ei tietenkään ole, niin kuin ei mikään muukaan sääntö, kun on kielestä kysymys. Ainakin minä tapaan ystäväni aina Stokkan kellon alla.