Tiivistelmä kertoo opinnäytetyöstä kaiken olennaisen

Opiskelijat ovat tänä(kin) syksynä pähkäilleet opinnäytetöiden tiivistelmien kanssa. Usein kiireessä laadittu tiivistelmä on leikattu ja liimattu suoraan opinnäytetyön tekstistä, jolloin kokonaisuus jää epäjohdonmukaiseksi. Paras tiivistelmä syntyy silloin, kun se kirjoitetaan kokonaan itsenäiseksi tekstiksi, ilman opinnäytetyön tekstin kopiointia.

Tiivistelmässä opiskelija kiteyttää opinnäytetyönsä olennaisimmat asiat 3–4 kappaleeseen. Tiivistelmä kirjoitetaan Metropoliassa tiivistelmäpohjaan, jossa on omat laatikkonsa opinnäytetyön bibliografisille tiedoille sekä opinnäytetyön avainsanoille. Varsinaiseen tiivistelmälaatikkoon mahtuu noin 2 500 merkkiä (välilyöntien kanssa). Tiivistelmä kirjoitetaan suomeksi ja englanniksi. Käännöksen ei tarvitse olla sanatarkka, pääasia on, että käännöksessäkin työstä esitetään kaikki olennaiset tiedot.

Tiivistelmän tulisi toimia itsenäisenä tekstinä niin, että lukija saa tiivistelmän avulla hyvän käsityksen opinnäytetyön sisällöstä. Tiivistelmään ei laiteta kuvioita, taulukoita, erillistä lähdeluetteloa tai yksityiskohtaisia lähdeviitteitä. Tärkeimmistä taustateorioista tai tutkimuksista voi kuitenkin kertoa. Ammattikorkeakoulun opinnäytetöiden tiivistelmissä korostuu opinnäytetyön yhteys työelämään ja tulosten hyödynnettävyys työelämässä. Yleensä tiivistelmä rakentuu seuraavista kappaleista:

1) Työn tausta ja tavoite: Mihin tarpeeseen opinnäytetyö vastaa? Mitä työelämän haasteita siinä ratkaistaan? Kuka on työn tilaaja tai ketkä ovat työelämän yhteistyökumppaneita? (Ilman henkilöiden nimiä.) Mitkä ovat opinnäytetyön keskeiset käsitteet ja teoriat?
2) Työn toteutus, aineisto ja metodi: Miten työ on toteutettu? Millaisia vaiheita opinnäytetyössä on? Jos mukana on aineistoa, tiivistelmässä kerrotaan, miten aineisto on kerätty ja miten aineistoa on tarkasteltu.
3) Keskeiset tulokset tai tuotokset. Ammattikorkeakoulussa opinnäytetyön tuotoksena voi olla jokin työelämälle hyödyllinen materiaalipaketti (esim. ohjevihko, verkkosivusto, perehdytyskansio) tai jokin kohderyhmälle järjestetty tapahtuma (toimintapäivä, luentosarja, verkkokurssi).
4) Johtopäätökset ja kehittämisehdotukset: Mitä hyötyä opinnäytetyöstä on työelämälle? Ketkä voivat hyödyntää tuloksia/tuotoksia ja miten? Miten tuloksia/tuotoksia viedään käytännön työelämään? Mitä jäi vielä tarkastelun ulkopuolelle? Mitä olisi hyvä tehdä tulevaisuudessa?

Kappaleiden pituus kertoo parhaimmillaan opinnäytetyön eri osien painoarvoista. Jos opinnäytetyö on teoriapainotteinen, taustaa ja teoriaa esittelevä kappale on pitempi kuin kehittämisehdotuksista kertova kappale. Jos taas opinnäytetyössä on tarkoitus nimenomaan kehittää jotakin uutta työelämää varten, on johtopäätöksiä ja kehittämisehdotuksia esittelevä kappale tiivistelmän pisin.

Tutkimustuloksista kerrotaan preesensissä (Tulokset osoittavat, että varhaiskasvattajat pitävät siirtymätilanteita tärkeinä…), työvaiheista taas kerrotaan imperfektissä (Haastateltavat valittiin yhteistyöpäiväkodeista niin, että mukaan saatiin niin lastentarhanopettajia kuin lastenhoitajiakin; haastateltavista 32 % oli miehiä). Yleensä tiivistelmässä käytetään passiivia, vaikka opinnäytetyössä muuten käytettäisiinkin minä- tai me-muotoja (Opinnäytetyössä tarkastellaan…) Myös kolmatta persoonaa voi käyttää (Opinnäytetyö tuo esiin, Tulokset havainnollistavat sitä, miten…)

Omaan laatikkoonsa laitettavat avainsanat kuvaavat opinnäytetyön sisältöä 3–4 sanalla (esim. pedagoginen dokumentointi, osallisuus, huoltajat). Apuna avainsanojen valinnassa voi käyttää erilaisia asiasanastoja. Mallia avainsanoihin voi katsoa aiemmista opinnäytetöistä. Pulmallisissa tilanteissa apua avainsanojen pohdintaan saa myös kirjastosta.

HUOM. Metropolian hyvinvointialojen opiskelijoiden kannattaa tilata itselleen Hyvinvointialojen opinnäytetyön työtila Moodlesta. Sieltä löytyvät hyvät vinkit ja pohjat opparin tekoon.

Lähteet:
Jamk.fi. Opinnäytetyön raportointi.

Kielijelppi. Jelppiä akateemiseen viestintään.

 

Mitä kalsarifirma tekee paremmin kuin kirkko?

Asiakkaan kohtaaminen ruudulla tai paperilla on yllättävän haastavaa. Jos viestiä ei suunnittele ja mieti tarkkaan vastaanottajan näkökulmasta, voi tulla monenlaisia kömmähdyksiä. Esimerkiksi 70 vuotta täyttävä sukulaiseni sai heinäkuussa kotiseurakunnaltaan hämmentävän onnittelukirjeen. Kirje näytti tältä:

Mistä kertoo se, että 70 vuotta täyttävä saa kirjeen, jossa häntä onnitellaan siitä, että hän täyttää JOKO 70 vuotta TAI 75 vuotta? Ainakin kehnosta asiakasrekisterin hyödyntämisestä. Seurakunnilla on nimittäin käytössään valtavan upea asiakasrekisteri, ns. kirkonkirjat. He tietävät jäsentensä syntymäpäivät, kastepäivät, rippipäivät ja hääpäivät. Lisäksi kirkonkirjoista selviää, kuka on muuttanut minnekin ja keitä kirkon jäsenten perheisiin kuuluu.

Viesti ei muutenkaan anna kovin henkilökohtaista vaikutelmaa. Kun joku haluaa onnitella ”kotiseurakunnan puolesta” ja kun ”kotiseurakunta haluaa muistaa”, herää lukijalle tunne kasvottomasta instituutiosta. Kuka siis oikeastaan haluaa muistaa merkkipäivän viettäjää? Kirjeen lopussa on kyllä pitkä lista seurakunnan työntekijöistä titteleineen ja puhelinnumeroineen, mutta lukijan tehtäväksi jää etsiä listasta se oikea henkilö, jolle ilmoittautua. Pieni kappeliseurakunta kuuluu suureen maalaisseurakuntaan, ja eri paikkakunnilla asuvat seurakuntalaiset viettävät juhlaa omassa pitäjässään. Etäiseltä tuntuu myös kotiseurakunnan toive siitä, että ”Teillä ei olisi läheistä mukana juhlassa”. Joku ”70 tai 75 vuotta täyttävä” saattaa jäädä juhlista pois sillä perusteella, ettei pysty liikkumaan ilman saattajaa. Maalla etäisyydet ovat pitkiä, ja monet tarvitsevat vähintään kuljettajan päästäkseen ”isolle kirkolle”.

Monet uudet yritykset ovat panostaneet asiakasviestintään huolella. Esimerkiksi eräs suomalainen miesten alusvaatteita kauppaava yritys lähetti asiakkaalle tilauksen yhteydessä käsin kirjoitetun humoristisen viestin:

Viestissä vastaanottajaa puhutellaan nimeltä, lisäksi viestissä mainitaan vastaanottajan osoite ja kotikaupunki (XXXkadulla asuu onnekas mies… Parasta kesää + kaupungin nimi). Yritys sai asiakkaasta niukasti tietoja, mutta osasi hyödyntää vastauksessaan ne kaikki. Vaarana tietenkin on, että asiakas olisikin tilannut kalsarit samassa osoitteessa asuvalle apelleen tai lapselleen, mutta yritys otti riskin. Riski kannatti, sillä viesti sai vastaanottajalle hymyn huulille ja päätöksen tilata uudet kalsarit jouluksi.

Asiakasrekisterin hyödyntäminen on taitolaji, jossa kalsarifirma peittoaa seurakunnan 6–0.

Kun hiihtokeskus ei vastaa likaantumista

”Hiihtokeskus ei vastaa sääolosuhteista johtuvaa vaatteiden likaantumista.” Olin hiihtolomalla ja luin tuon kielivirheen sisältävän kyltin joka kerta noustessani hiihtohissiin. Vaikka lomani ei mennyt pilalle kielivirheen takia, virhe jäi kaihertamaan sen vuoksi, ettei se tuntunut häiritsevän muita. Yhden kerran kuulin erään laskettelijan lukevan kylttiä tavallista tarkemmin ja kommentoivan seuralaiselleen: ”Hei, tuossahan on virhe!” Kun seuralainen ihmetteli, mikä virhe, laskettelija pyörsi puheensa: ”Eiku ei olekaan.”

Kyllä on. Pieni ja hankala rektiovirhe, jota S2-opiskelijani eivät ehkä huomaisi, mutta joka saattaa joissakin yhteyksissä muuttaa virkkeen merkitystä ratkaisevasti. Rektiolla tarkoitetaan sitä, että sana määrää seurassaan esiintyvän ilmauksen tiettyyn sijamuotoon. Tuota sijamuotoa ei voi useinkaan päätellä, vaan kielenoppijan on opeteltava eri verbien rektiot ulkoa. Hyvä esimerkki rektioiden hankaluudesta on verbipari tykätä ja rakastaa: tykätä-verbin yhteydessä esiintyvä ilmaus on aina elatiivissa (tykkään susta) mutta rakastaa-verbin yhteydessä esiintyvä ilmaus onkin partitiivissa (rakastan sinua).

Vastata-verbin rektio tässä yhteydessä olisi elatiivi: Hiihtokeskus ei vastaa sääolosuhteista johtuvasta vaatteiden likaantumisesta (vrt. hiihtokeskus vastaa virheistään). Se, ettei kielivirhe osu aina edes suomalaisen lukijan silmään, johtuu siitä, että vastata-verbillä on monia merkityksiä, ja joissakin niistä tarvitaan partitiivia: 10 millimetrin vesisade vastaa talvella noin 10 senttimetrin lumikerrosta.

Hiihtokeskuksen kyltti palvelisi paremmin tarkoitustaan, jos vastata-verbin tilalla olisi yksiselitteisempi korvata-verbi. Ehkäpä kirjoittajan kömmähdys onkin saanut alkunsa siitä, että hän on ajatellut mielessään korvata-verbiä, jolloin virkkeen taivutuskin olisi aivan oikein: Hiihtokeskus ei korvaa sääolosuhteista johtuvaa vaatteiden likaantumista.

 

”Tarvittaessa.”

A: ”Voisitko huolehtia X:n, jos minä huolehdin Y:n? En mitenkään ehdi molempia.”
B: ”Tarvittaessa.”

Olen törmännyt keskusteluissa useita kertoja tilanteeseen, jossa minulle on vastattu ilmauksella tarvittaessa (ks. yllä). Sana ei ole minusta sopinut tilanteeseen, ja olen tuntenut oloni hämmentyneeksi, epätietoiseksi ja jopa hieman ärtyneeksi. Päästäkseni käsiksi siihen, mitä noissa tilanteissa on todella tapahtunut, tarvitsen keskustelunanalyysia.

Keskustelunanalyysissa lähtökohtana on, että puheenvuorot saavat merkityksensä keskustelussa: jokainen vuoro tulkitaan suhteessa edelliseen puheenvuoroon ja jokainen puheenvuoro luo tilaa tulevalle puheenvuorolle. Vasta se, miten kuulija käsittelee vuoroa, osoittaa, millaisena tekona vuoro keskustelussa toimii. Tätä keskustelun vaiheittaista järjestymistä kutsutaan sekventiaalisuudeksi. Keskusteluntutkija ei luokittele tai tulkitse puheenvuoroja, vaan tulkinnan lähde ovat keskustelijat ja se, kuinka he toistensa puheenvuoroihin suhtautuvat. Kieliopilliset rakenteet vaikuttavat toki vuorojen tulkintaan, mutta eivät määrää ennalta sitä, millaisena tekona vuoro keskustelussa toimii. Esimerkiksi kysymystä voidaan käsitellä myös tarjouksena: Juotko kahvia? – Kiitos! tai syytöksenä: Miksi et ole vienyt roskia? – Älä nalkuta!

Keskusteluntutkijat ovat kiinnittäneet huomiota keskusteluissa esiintyviin kiteytyneisiin toimintajaksoihin, jotka koostuvat usein kahdesta tai kolmesta vuorosta. Kiteytyneet toimintajaksot eivät määritä sitä, mitä keskustelussa tapahtuu, mutta ohjaavat tulkintojamme. Jos kysymykseen vastataan tauolla, tauko saatetaan tulkita merkiksi siitä, että puhuja ei halua tai osaa vastata. Kielentutkija Liisa Raevaaran mukaan ”tietoisuus vuorovaikutuksen ilmiöistä ja vuorovaikutuksen käytänteistä lisää taitoa ja sensitiivisyyttä tulkita muiden toimintaa vuorovaikutuksessa.” Samalla tietoisuuden lisääminen auttaa näkemään oman vastuunsa siitä, miten voi toiminnallaan vaikuttaa keskusteluun.

Palaan ensimmäiseen esimerkkiini:

A: ”Voisitko huolehtia X:n, jos minä huolehdin Y:n? En mitenkään ehdi molempia.”
B: ”Tarvittaessa.”

Mikä dialogissa mättää? Puhuja A esittää pyynnön, johon puhuja B vastaa. Ongelmallinen tilanteesta tulee sen vuoksi, että puhuja B käsittelee A:n vuoroa kysymyksenä, vaikka konditionaalirakenne (voisitko) ja vuoron sisältö (”minä teen jotakin, sinä teet jotakin”) paljastavat, että vuoro pitäisi todennäköisemmin tulkita pyynnöksi tai ehdotukseksi. Vastaus ”tarvittaessa” palauttaa puhujan A alkutilanteeseen. Hänen on muotoiltava pyyntönsä tai ehdotuksensa uudelleen, koska B ei käsitellytkään vuoroa pyyntönä. (Ja itse asiassa juuri uudelleen muotoiltu pyyntö, jota tässä esimerkissä ei ole mukana, paljastaa, että vuoron käsitteleminen kysymyksenä on ristiriidassa puhujan tavoitteiden kanssa.) Havaintojeni mukaan tarvittaessa pesiytyy erityisesti sellaisiin tilanteisiin, joissa puhekumppani ei haluaisi toteuttaa toisen esittämää pyyntöä. Tästä siis johtuu hämmennykseni, epätietoisuuteni tai ärtymykseni. Pyyntöni tulee ikään kuin torjutuksi – ja vieläpä ilman epäröintiä tai taukoja, vaan nopeasti, ikään kuin tilanteessa esitettäisiin odotuksenmukainen vastaus kysymykseen.

Jos sinulta pyydetään jotakin, etkä ehkä voi tai halua toteuttaa pyyntöä, älä pamauta vastausta suoraan, vaan epäröi: ”Hmm… harmi, mutta ei taida onnistua. Saisitko siihen jonkun muun? Jos et saa, koetan järjestää.”  

Verkossa julkaistujen artikkeleiden viitemerkinnät

Opinnäytetöiden jättöpäivä lähenee, minkä vuoksi sähköpostini täyttyy viime hetken lähdeviitekysymyksistä. Moni opiskelija näyttää olevan epätietoinen siitä, miten verkosta löytyneet lähteet merkitään. Esittelen nyt kaksi tapausta, joissa opiskelijoilla tuntuu olevan välillä sekaannusta.

1. Artikkelit, jotka julkaistaan sähköisesti verkkolehdessä, merkitään aivan samoin kuin artikkelit, jotka julkaistaan tieteellisessä paperilehdessä. Poikkeuksen tekee se, että lähdeluettelossa viitemerkinnän loppuun on syytä laittaa tieto siitä, että artikkeli löytyy myös sähköisesti. Esimerkiksi Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim julkaisee artikkelit myös sähköisesti. Lähdeluettelomerkintä Duodecimissa julkaistuun artikkeliin tehtäisiin näin:

Kaltiala-Heino, Riittakerttu & Suomalainen, Laura & Työläjärvi, Marja 2018. Kun sukupuoli on nuorelle ongelma. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 134(20). 2041–2046. Saatavana osoitteessa <https://bit.ly/2P8sSIW>. Luettu 3.11.2018.

Tekstiviitemerkintä tehtäisiin näin:

(Kaltiala-Heino & Suomalainen & Työläjärvi 2018: 2044.)

Ja myöhemmin tekstissä riittää merkintä:

(Kaltiala-Heino ym. 2018: 2045.)

Mystiset numerot 134(20) lähdeluettelomerkinnässä kertovat, että Duodecimin vuosikerta on 134 ja lehden numero on 20. Lääketieteellistä Aikakauskirjaa Duodecimia on todellakin julkaistu jo vuodesta 1885. Onnittelut pitkäikäiselle lehdelle! Suuret sivunumerot (2041–2046) kertovat, että lehdessä on juokseva numerointi koko vuoden ajan.

2. Usein verkossa julkaistaan myös erilaisia hankeraportteja, kirjoja tai artikkelikokoelmia. Tällaisiinkin julkaisuihin merkintä tehdään aivan kuten paperisina julkaistuihin kirjoihin tai raportteihin. Esimerkiksi Moninaiset lapsemme -raportin lähdeviitemerkintä tehtäisiin näin:

Valojää, Ave 2018. Moninaiset lapsemme. Raportti translasten ja intersukupuolisten lasten hyvinvoinnista, hoidosta ja juridisesta asemasta. Helsinki: Seta. Saatavana osoitteessa <https://bit.ly/2SOiXX8>. Luettu 5.11.2018.

 Tekstiviitemerkintä tehtäisiin näin:

(Valojää 2018: 10.)

On oikeastaan turhaa ja harhaanjohtavaa nimetä tällaisissa tapauksissa lähteet ”verkkodokumenteiksi” tai ”verkkolähteiksi”, kun kyseessä on kuitenkin dokumentti, joka käy läpi tavanomaisen ennakkoarvioinnin.

Tsemppiä kaikille opinnäytetyönsä lähiaikoina jättäville!

 

Vaikuttaja valitsee viisaasti

Kuva: pixelkult (pixabay.com)

Tällä viikolla keskustelin opiskelijoiden kanssa mediakasvatuksesta, vaikuttamisen keinoista ja median murroksesta. Mediamaisema on sellaisessa mylläkässä, että printtimedian keskellä kasvanut Kielikuraattori hämmentyy uudelleen ja uudelleen. Päätin tehdä pientä havainnollista vertailua somen ja printtimaailman kesken, jota somen merkitys vaikuttamisen kanavana avautuisi opiskelijoille (ja minulle) entistä paremmin.

Googlailin Suomessa suosittuja tubettajia, ja löysin mm. Pahanlapsen eli Susanne Aallon, joka pitää Youtubessa ”gootinperkeleen päiväkirjaa”. Leppoisasti Joensuun murretta haasteleva Aalto esimerkiksi esittelee videoillaan (gootti)muotia, antaa meikkausvinkkejä, kertoo ruokaresepteistä sekä avautuu kenkäkaappinsa sisällöstä. Sen jälkeen luin sanomalehtien levikkitilastoja. Tässä vertailuni tuloksia:

Pahanlapsen 24.8.2018 julkaisema Youtube-video vs. paikallislehti Aamuposti

• 8.2018 julkaistulla videolla Pahalapsi esittelee Joensuuta ja kannustaa seuraajiaan päättämään puolestaan päivän meikki-, vaate- ja ruokavalintojaan. Videolla on 56 039 näyttökertaa (1.9.2018).
• Hyvinkään, Riihimäen, Lopen ja Hausjärven alueella ilmestyvä Aamuposti-sanomalehden sunnuntainumeron levikki on 53 150 kpl (muulloin 17 630 kpl).

Pahanlapsen Youtube-kanava vs. Aamulehti

• Pahanlapsen Youtube-kanavalla on 144 000 tilaajaa.
• Tampereella ilmestyvän Aamulehden kokonaislevikki (sisältää printti- ja digilevikit) vuonna 2017 oli 105 730.

Jos siis haluaa vaikuttaa, pitää miettiä, keihin haluaa vaikuttaa, ketkä haluaa tavoittaa ja missä kanavassa tuo kohderyhmä liikkuu.

Asiallinen pomo

Kuva: 3dman_eu (pixabay.com)

Hämmästyin, kun huomasin eilen, ettei minulla ollut enää ”esimiestä”, vaan hänen tittelinsä oli muutettu esihenkilöksi. Muutos toi mieleeni vilkkaan ammattinimikekeskustelun, joka alkoi viime vuonna, kun Aamulehti ilmoitti luopuvansa sukupuolittavien ammattinimikkeiden käytöstä.

Lehti linjasi käyttävänsä esimerkiksi eduskunnan puhemiehestä nimitystä eduskunnan puheenjohtaja ja pääluottamusmiehestä nimitystä henkilöstön edustaja. Muitakin nimityksiä lehti luetteli, esim. palomiehestä tulee pelastaja ja lautamiehestä maallikkotuomari. Lehti kuitenkin korosti, että kaikki sukupuolittuneet nimitykset eivät ole ammatteja, minkä vuoksi kaikkia niitä ei ole syytä välttää. Esimerkiksi pyykkipoika, mehumaija ja aviomies jäävät edelleen Aamulehden palstoille.

Aamulehti on oikeilla linjoilla, sillä kieli luo todellisuutta ja jäsentää maailmaamme tietynlaiseksi. Mies-loppuiset ammattinimikkeet johtavat tahtomattammekin ajatteluamme tiettyyn suuntaan. Silti uusien, sukupuoleen viittaamattomien nimikkeiden luominen tulee toteuttaa maltilla ja harkinnalla. Minun kielikorvaani ”esihenkilö” kuulostaa osoittelevalta ja epäluonnolliselta. Ainakaan toistaiseksi esihenkilö ei ole päässyt Kielitoimiston sanakirjaankaan. Mikä sitten esihenkilön tilalle? Paljon luonnollisempi ja jatkuvasti käytössä oleva titteli olisi mielestäni pomo. Pomo on Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”arkinen” ilmaus, mutta kieli muuttuu. Tehdään pomosta asiallinen!

Voiko ajatuksia varastaa?

Kuva: 3dman_eu (pixabay.com)

Saarnaan opiskelijoilleni säännöllisesti plagioinnin vääryydestä. Plagiointi nousi pinnalle jälleen kerran, kun perussuomalaisten varapuheenjohtajan ja kansanedustajan Laura Huhtasaaren pro gradu -työn plagioinnin laajuus paljastui. Aiheesta kirjoitti mm. Yle Uutiset 27.8.2018.

Plagioinnilla tarkoitetaan tieteellistä varkautta eli sitä, että kirjoittaja esittää muiden tekstejä ja ajatuksia ominaan, ilman asianmukaista viittausta alkuperäiseen lähteeseen. Käytännössä plagiointi on helppoa, sillä netti on pullollaan mainioita tutkimuksia, opinnäytetöitä, blogipostauksia, ammattilehtiartikkeleita ja oppimistehtäviä, joita on helppo kopioida omaan käyttöön. Oppimistehtävät sisältävät usein paljon muiden ajatusten referointia, mutta plagiointi eroaa asianmukaisesta referoinnista siinä, että plagioinnissa alkuperäinen lähde jätetään mainitsematta. Jos opiskelija siis referoi muita tutkimuksia, mutta pitää koko ajan lukijan kärryillä siitä, mikä on muualta lainattua ja mikä on hänen omaa ajatteluaan, kyse ei ole plagioinnista.

Plagioinnista on monenlaista haittaa: Jos opiskelija plagioi oppimistehtävänsä, hän ei kehitä ajatteluaan tai kirjoitustaitojaan. Jos tutkija plagioi tutkimuksensa, hän ei toimi reilusti, vaan varastaa toisilta tiedeyhteisön jäseniltä näiden työtä, ajatuksia, aikaa ja vaivaa. Syvällisempää pohdintaa plagioinnin haitoista ja Huhtasaaren tapauksesta voi lukea Tuomas Aivelon blogipostauksesta.

Erityisen hämmentävää Huhtasaaren tapauksessa on, että Jyväskylän yliopiston selvityksessä kävi ilmi, että Huhtasaaren työn pohdintaluvusta peräti 80 prosenttia on kopioitu muilta. Pohdintaluku on luku, jossa tekijän oman äänen, omien perusteltujen näkemysten ja omien kannanottojen pitäisi tulla näkyviin. Pohdinnassa tekijä suhteuttaa työtään aiemmin tehtyihin tutkimuksiin, pohtii tutkimuksensa merkityksellisyyttä työelämän ja tiedeyhteisön kannalta, arvioi tutkimuksensa luotettavuutta ja esittelee esiinnousseita jatkotutkimusaiheita. Miten tällaisia ajatuksia edes voi varastaa muilta? Jamkin opinnäytetyön raportointiohjeiden mukaan ”pohdinta osoittaa tekijänsä kypsyneisyyden tai sen puutteen, ja siksi omaa pohdiskeluaan aiheesta on hyvä kirjata muistiin koko työskentelyprosessin ajan ja koota pohdintaluku riittävän ajoissa.” Millaista kypsyyttä osoittaa pohdintaluku, jossa 80 % pohdinnasta on kopioitu muilta?

Toinen hämmentävä seikka on, että Ylen uutisten mukaan Huhtasaari ”syyttää yliopistoa tekijänoikeuksiensa rikkomisesta, ja väittää yliopiston levittäneen hänen graduaan pdf-tiedostona ja syöttämällä työn plagiaatintunnistusohjelmaan ilman hänen lupaansa.” En ole lukenut Jyväskylän yliopiston tutkintosääntöä, mutta Metropolian tutkintosäännössä todetaan, että ”opinnäytetyö on aina julkinen asiakirja ja opinnäytetyöstä annettu kirjallinen arvio on julkinen.” Lisäksi Metropoliassa vaaditaan, että ennen opinnäytetyön palauttamista opiskelijan on itse tarkastettava opinnäytetyönsä Turnitin-tietokannassa. Turnitin on sähköinen plagioinnin tunnistusjärjestelmä, jota käytetään monissa korkeakouluissa ehkäisemään tahallista tai tahatonta plagiointia. Valitettavasti plagioinnin tunnistusjärjestelmät eivät olleet vielä näin kehittyneitä vuonna 2003, kun Huhtasaari teki gradunsa. Metropoliassa ei tulisi kuuloonkaan, että opiskelija kieltäytyisi plagiaatintunnistusohjelman käytöstä – vaikka olisikin kansanedustaja.

 

Miksi opiskelijan kannattaa kirjoittaa blogia?

Kuva: janeb13 (pixabay.com)

Monet opiskelijani ovat suhtautuneet oman blogin kirjoittamiseen epäillen. Heidän on vaikea nähdä, mitä lisäarvoa blogin pitäminen tuo ammattitaitoon ja osaamiseen. Tässä top six -lista siitä, mitä hyötyä blogista voi olla opiskelijalle. Lista pohjautuu osittain Sirkku Aron ajatuksiin Virke-lehdessä (3/2017). Lopussa on vielä linkkejä kiinnostaviin sosiaalialan blogeihin, joista voi käydä inspiroitumassa, kun pistää oman blogin pystyyn.

Blogin hyödyt sosiaalialan opiskelijalle (tai kelle tahansa):

1. Opiskeluun tai ammattialaan liittyvän blogin avulla voi tuoda esiin osaamistaan ja persoonaansa. Some-näkyvyys voi olla hyödyksi työmarkkinoilla.
2. Kun postaa säännöllisesti siitä, mitä kaikkea on oppinut, tekee oppimaansa näkyväksi ja osaa myös arvostaa oppimaansa eri tavoin kuin ennen.
3. Kirjoittaminen on tehokas keino oppia: kirjoittaessa jäsentää ajatuksiaan sekä yhdistelee ja suhteuttaa asioita toisiinsa uudella tavalla. Opinnoissa tehdään usein laajoja projekteja, joihin liittyvät blogipostaukset (keskusteluineen) voivat viedä oppimisen uudelle tasolle.
4. Parhaimmillaan blogi herättää keskustelua ja ajatuksia, kokoaa yhteen uutta tietoa ja nostaa esiin pinnalla olevia tärkeitä teemoja. Erityisen hyödyllinen blogi voi olla siinä vaiheessa, kun työstää opinnäytetyötä: blogin kautta voi saada yhteistyökumppanin, opinnäytetyön aiheen sekä ideoita työhön.
5. Blogista on hyötyä työnhaussa, sillä blogiosoite on helppo liittää CV:hen. Työhaastattelussa voi sitten laajentaa keskustelua niihin teemoihin, joista kirjoittaa blogissaan.
6. Blogin avulla voi verkostoitua, mikä on aina hyvä juttu (vrt. kohdat 1 ja 5).

Kaiken tämän lisäksi blogipostaaminen kehittää kirjoittamisen taitoja – ja kirjoittamiselta ei sosiaalialan töissä voi välttyä.

Sosiaalialan blogeja:
Uudistuva sosiaalialan osaaminen
Lastensuojelija
Sosiaalinen tekijä
Talentian blogikirjoituksia
Sosiaalitarkkailija
Uuninpankkopoika Saku Timonen
Arto O. Salosen blogi

 

Onko ”Trumputin” oikeaa suomea ja mitä sanakirja kertoo?

Kuva: PDPics (pixabay.com)

Kielitoimiston sanakirja on jokaisen opiskelijan ja kirjoittajan verraton apuväline. Ilmaiseksi verkossa saatavilla olevasta sanakirjasta voi tarkistaa eri sanojen kirjoitusasuja, käyttöyhteyksiä, merkityksiä, taivutusta sekä sitä, millaiset sanat ovat kielessämme tavallisia ja vakiintuneita. Sanakirjaa voi hyödyntää myös esimerkiksi synonyymisanakirjana: jos on vaikkapa käyttänyt jo muutaman kerran verbiä ”huomata”, eikä heti keksi, millä samaa tarkoittavalla verbillä sen voisi tekstissään korvata, Kielitoimiston sanakirja antaa hetkessä useita vaihtoehtoja: havaita, erottaa, saada selville, keksiä, panna merkille; oivaltaa, käsittää, ymmärtää, tajuta, älytä, todeta.

Sanakirja kertoo myös sanojen tyylisävystä, eli siitä, onko ilmaus esimerkiksi ”arkikielinen”, ”leikillinen”, ”halventava” tai ”vanhentunut”. Luonnehdinnat eivät kuitenkaan ole suosituksia siitä, millaisissa yhteyksissä eri sanoja tulisi käyttää. Pikemminkin luonnehdinnat ovat deskriptiivisiä, kuvailevia, ja kertovat kielenkäyttäjälle, millaisissa yhteyksissä sanoja yleisimmin käytetään. Käyttöyhteyden tietäminen taas auttaa kirjoittajaa ennakoimaan, miten sanoja tekstissä todennäköisimmin tulkitaan, ja näin valitsemaan käyttöyhteyteen sopivimman sanan. Sanakirjan ajankohtaisuudesta kertoo se, että vuonna 2017 julkaistua versiota päivitettiin heti vuonna 2018 niin, että mukaan lisättiin lähes 650 uutta sana-artikkelia ja muutoksia tehtiin yli 1 100 artikkeliin. Sanakirjatyöstä voi lukea lisää Kielikellosta.

Olen monesti kuullut väitteen, jonka mukaan jotakin ”sanaa ei ole olemassa, jos sitä ei löydy sanakirjasta”. Tämä on harhaluulo, sillä Kielitoimiston sanakirja ei ole virallisesti hyväksyttyjen sanojen luettelo. Kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja, vanhat sanat saavat uusia merkityksiä, jotkut sanat vanhentuvat, sanojen tyylisävyt muuttuvat, merkityskentät laajenevat tai vanhat sanat voivat palata uudelleen käyttöön. Sanakirjaan näitä muutoksia päivitetään ahkerasti, mutta mikään sanakirja ei voi pysyä aivan ajan tasalla, sen verran ketteriä me kielenkäyttäjät olemme. Lisäksi uudet ilmaukset hyväksytään sanakirjaan vasta, kun nähdään, alkavatko ne vakiintua. Tämän takia esimerkiksi mediassa heinäkuussa 2018 ahkerasti käytettyä ”Trumputin”-sanaa ei toistaiseksi löydy sanakirjasta, vaikka se onkin käyttökelpoista suomea.