Aihearkisto: Asiatyyli

Vielä asiaa toisen käden lähteistä

startupstockphotos_pixabayjpg
Kuva: StartupStockphotos (pixabay.com)

Joskus opinnäytetyöntekijä löytää todella kiinnostavan lainauksen sellaisesta lähteestä, johon ei pääse itse käsiksi. Tällöin on kyse toisen käden lähteestä eli sekundaarilähteestä. Se lähde, jota sekundaarilähteessä siteerataan, on primaarilähde. Sekundaarilähteen käyttäminen on perusteltua tilanteessa, jossa alkuperäiseen lähteeseen on todella vaikeaa päästä käsiksi. Artikkeli voi olla saatavilla vain Oxfordin kirjastossa, artikkeli on kirjoitettu vain sardin kielellä tai artikkeli on loppuunmyyty ja kadonnut kirjastoista. Liian usein sekundaarilähteen käyttämisen syynä on ajanpuute (”en ehtinyt etsiä alkuperäistä lähdettä”) tai opiskelijan kehno muistiinpanotekniikka (”en enää löytänyt alkuperäisen lähteen tietoja”).

Suositus on, että opparintekijät käyttäisivät vain primaarilähteitä. Jos opiskelija syystä tai toisesta kuitenkin päätyy käyttämään sekundaarilähdettä, on lukijalle selvästi osoitettava, että kyseessä on toisen käden lähde. Erityisen tärkeää on, että sekundaarilähdeviitteessä on mukana myös sivunumero, josta lukija löytää tiedot primaarilähteestä. Esim.

Korpela (2017: 14) toteaa, että aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu hyvin X.  

Salminen ja Tynninen (2011: 25–26) esittelevät Mary Ainsworthin kolme kiintymyssuhdemallia, jotka ovat jokaiselle lapselle yksilöllisiä. Malleihin vaikuttavat esimerkiksi vanhempien elämäntilanne ja lapsuudenkokemukset. Kiintymyssuhteen laatu on melko pysyvää, mutta samalla lapsella voi olla erilaisia kiintymyssuhteita eri ihmisten kanssa. Kiintymyssuhde voi myös muuttua esimerkiksi lapsen kasvaessa, jos vanhemman kyky vastata eri ikäisen lapsen tarpeisiin muuttuu. (Salminen – Tynninen 2011: 25–26.)
(Ote Janika Riilan valmistumassa olevasta opinnäytetyöstä.)

Lähdeluetteloon laitetaan näkyviin vain ne lähteet, jotka kirjoittaja on itse lukenut. Tässä tapauksessa lähdeluettelosta ei löytyisi primaarilähteitä (siis ”aiempia tutkimuksia” tai Mary Ainsworthin tutkimusta), koska kirjoittaja ei ole lukenut käyttämiään tietoja suoraan niistä. Sen sijaan lähdeluettelossa olisivat tarkat tiedot niin Korpelan (2017) artikkelista kuin Salmisen ja Tynnisen (2011) tutkimuksestakin.

Kun ”kuvasto on puolellasi”

milivanily_pixabay
Kuva: milivanily (pixabay.com)

Lauantaiaamu. Kuppi kahvia, perjantaisiivouksen jäljiltä kiiltelevä keittiö ja uusi sisustuskuvasto. Täydellinen leppoisa aamuhetki –  kunnes erehdyin kauniiden sisustuskuvien katselun lisäksi myös lukemaan kuvastoa. Teksti paljastui kauttaaltaan kehnoksi käännösyritelmäksi.

”Kotona on tärkeintä viihtyä ja nauttia olostaan. Joinakin iltoina siihen liittyy kiivasta kokkailua ja toisina vain leppoisaa löhöilyä ruudun ääressä. Jos tällainen asenne miellyttää, innostut taatusti uudesta kuvastostamme.”

Tässä katkelmassa huomioni kiinnittyi erityisesti pronominin ”siihen” epäselvään käyttöön sekä kummalliseen mainintaan ”asenteesta”. Mihin ”siihen” liittyy kiivasta kokkailua ja millaiseen ”asenteeseen” lukijan pitäisi mieltyä?

Sitten kuvastossa herätellään nostalgisia tunteita vetoamalla lapsuusmuistoihin:

”Kun olit lapsena matkalla parhaan kaverisi synttäreille, puhkuit varmasti odotusta.”

Synttärimatkan muistelun sijaan aloin pohtia, miten odotusta ”puhkutaan”. Yleensä suomen kielessä kun puhkutaan intoa tai innostusta, harvemmin odotusta. (Matkalla parhaan ystäväni synttäreille puhkuin intoa ja olin täynnä odotusta.)

Sen sijaan, että ruotisin sisustuskuvaston käännöspuoskarointia (”loputtoman uteliaisuutemme viimeisimmät hedelmät”) sen enempää, haluan vain nostaa esiin, miten surullista on, että taitavan kääntäjän työtä arvostetaan tällä konekäännösaikakaudella yhä vähemmän. Kehnoja käännöksiä pohtii myös suomentaja Kersti Juva elokuussa ilmestyneessä blogitekstissään. Hän arvelee, että ”kääntäjä” ei ole aina vaivautunut paneutumaan viestin merkitykseen, vaan on laittanut sanoja mekaanisesti peräkkäin siinä toivossa, että lukija ymmärtää. Tällainen vieraan kielen rakenteiden ja sanastojen apinointi synnyttää lauseita, joissa kieltä käytetään epäsuomalaisesti.

Joskus huonoa käännöstä perustellaan ajan tai rahan puutteella. Kuvaston julkaisseella huonekalujätillä olisi kuitenkin takuulla ollut varaa teettää tekstistään vivahteikas suomennos. Jatkan kuvaston katselua ja koetan uskoa, että

”Tämä kuvasto on puolellasi ja kaikenlaisia turhia odotuksia vastaan.”

Supistetun ajan toiminnan maksukäytännöt

geralt

Kuva: geralt (pixabay.com)

Kotimaisten kielten keskus on tehnyt vuosien ajan loistavaa työtä saadakseen viranomaisteksteistä ymmärrettävämpiä. Valitettavasti Kotuksen ohjeet eivät ole vielä saavuttaneet kaikkia kaupunkeja – esimerkiksi jotkut kotikaupunkini viranomaisista näyttävät olevan autuaan tietämättömiä virkakielen karikoista. Tänään sain “varhaiskasvatuksen asiakasperheille” suunnatun kirjeen, jonka monimutkaisuus on vertaansa vailla. Virkamiehen huoneentaulun innoittamana olen listannut muutamia vinkkejä, joiden avulla kirjeestä saisi ymmärrettävämmän, selkeämmän ja vuorovaikutteisemman.

Miksi teksti tehdään?

Kirjoittajan pitää aina miettiä tekstinsä tarkoitus. Jos haluaa saada vastaanottajan tekemään jotakin, on annettava selkeitä ohjeita. Saamassani kirjeessä –  joka ilmeisesti on tarkoitettu ohjeistavaksi – ei ole yhtäkään käskymuodossa olevaa tee näin -lausetta. Sen sijaan kirje vilisee hämäriä passiivirakenteita, joissa kerrotaan “asiakasmaksun perusteena olevan tuntiportaan määräytymisestä”. Lisäksi kirjeessä käytetään etäännyttävää kolmatta persoonaa: “huoltaja varaa…”, “huoltajan tekemä hoitoaikailmoitus…” sen sijaan, että puhuteltaisiin vastaanottajaa suoraan (varaa, ilmoita, tee).

Lainaus kirjeestä:
“porras varataan koko toimintavuodeksi 1.8. – 31.7. Kuukausittaista tuntiporrasta voidaan kuitenkin tarkistaa ajalle 1.1.-31.7, mikäli huoltaja ilmoittaa muutoksesta 15.12. mennessä.”
“Ohjelmassa on mahdollista ilmoittaa vanhempien työstä, opiskelusta tai muista järjestelyistä johtuva lapsen säännöllinen vapaapäivä, jolloin lapsi ei käytä ko. päivänä lainkaan varhaiskasvatuspalvelua. Tällainen päivä merkitään ohjelmaan ennalta sovittuna vapaapäivänä, eikä päivä kuluta lapselle varattuja hoitotunteja.”

Muokattu ehdotus:
Y:n kaupunki on alkanut käyttää uutta hoitoaikajärjestelmää. Tässä kirjeessä saat ohjeet siitä, miten järjestelmä toimii.
1) Kirjaudu hoitoaikajärjestelmään osoitteessa XXX.fi.
2) Täytä hoitoaikalomake  joka kuukauden X päivään mennessä.
3) Ilmoita lomakkeella myös ne päivät, jolloin lapsenne ei tarvitse hoitoa.
jne.

Kenelle teksti on suunnattu?

Tekstin sanasto pitää valita sen mukaan, kenelle teksti on suunnattu. Monet kirjeessä vilisevät sanat (kuten “hoitoaikaperusteinen”, “tuntiporras”, “hoitoaikaporras” tai “maksuporras”) saattavat olla viranomaisille täysin selviä, kun taas tavallinen lukija putoaa portailta aika nopeasti. Huomiota herättävät myös kirjeen kapulakieliset ilmaukset. Sen sijaan, että puhuttaisiin hoidossa olevasta lapsesta, puhutaankin “varhaiskasvatuspalveluita käyttävästä lapsesta”. Viranomaisen näkökulmasta teksti saattaa tuntua neutraalilta, mutta lukijalle kirje herättää etäisen ja tylyn sävyn (“mahdollisia käyttämättä jääneitä tunteja ei hyvitetä”). Asiallinen teksti ottaa huomioon vastaanottajan näkökulman. Koska kyseessä on kirje, olisi tekstissä voinut hyödyntää kirjeelle tyypillisiä rakenteita. Mukana olisi voinut olla alku- ja lopputervehdys sekä suoria persoonallisia viittauksia vanhempien elämäntilanteeseen, esim.

Aloitus:
Tervehdys täältä varhaiskasvatusvirastosta!

Lapsenne on syksyllä mukana päiväkodissa/esikoulussa. Jotta hoitopäivät sujuisivat perheenne kannalta mahdollisimman sujuvasti, olemme koonneet tähän kirjeeseen ohjeita…

 Lopetus
Mukavaa syksyn jatkoa!

Mitä tekstistä voisi jättää pois?

Kirjeen teksti vaikuttaa enemmän muistilistalta viranomaiselle itselleen kuin ohjeistukselta vanhemmille. Taustatiedot ja asioiden väliset kytkennät eivät käy ilmi, vaan teksti poukkoilee hämmentävän epäloogisesti aiheesta toiseen. Lisäksi kirjeessä annetaan vastaanottajan näkökulmasta ylimääräistä tai peräti turhaa tietoa ammattislangilla, jonka merkitys ei aukea tavalliselle lukijalle. Esimerkiksi keskellä kirjettä on kolmen rivin mittainen kappale, jossa kerrotaan “sijoituspäätöksestä” ja “ohjelmasta” ilman, että kumpaakaan käsitettä on mainittu kertaakaan aiemmin.

Lainaus kirjeestä:
“Jos lapsen sijoituspäätös alkaa kuluvaa kuukautta seuraavan kuukauden puolella, on ohjelmassa siirryttävä ko. kuukauteen näytön oikeassa ylälaidassa olevaa nuolta klikkaamalla. Muuten näytöllä on näkyvissä teksti, ettei tietoja löydy.”

Puhutaanko tässä nyt lastensuojeluun liittyvästä sijoituksesta vai normaalista päiväkotipaikasta? Entä mistä löytyy mystinen ohjelma, joka väärän klikkauksen jälkeen ilmoittaa, “ettei tietoja löydy”?

Hyvä perusohje viranomaiselle on: lyhennä aina, kun voit. Usein havainnolliset kaaviot, kuviot ja luettelot toimivat paremmin kuin pitkät sanalliset selvitykset.

***

Hyvä viranomaisteksti on selkeä, ymmärrettävä ja tilanteeseen sopiva. Lisäksi se ottaa lukijan huomioon niin, että viranomaistekstin luettuaan lukija tietää, mitä tehdä. Luulenpa, että “varhaiskasvatuksen asiakasperheistä” yksikään ei tämän kirjeen luettuaan tiedä, mitä häneltä odotetaan.

Tekstiviite ja sivunumerot

Pexels_pixabay
Kuva: Pexels (pixabay.com)

Tänä keväänä opinnäytetöiden tekijät ovat merkinneet lähdeviitteitä kiitettävästi: lähdeviitteitä on näkyvissä muuallakin kuin kappaleen lopussa, nettilähteisiin on tehty kunnolliset viittaukset ja lakiviitteet ovat kohdillaan, hienoa! Yksi asia kaipaa kuitenkin vielä vähän viilausta: silloin tällöin tekstiviitteistä puuttuvat sivunumerot. Perussääntönä on, että tekstiviitteeseen merkitään 1) tekstin tekijän sukunimi (tai tekijöiden sukunimet), 2) teoksen tai tekstin julkaisuvuosi sekä 3) ne sivunumerot, joissa referoitava tai siteerattava asia on alun perin mainittu. Siis tähän tapaan:

Kvalitatiivinen aineisto on rikasta – se on näyte vastaajien omasta kokemusmaailmasta, jolloin sen tulkintamahdollisuudetkin ovat suuret (Alasuutari 2001: 88–89).

On vain kaksi tapausta, jolloin sivunumeroita ei tarvitse merkitä. Ensimmäinen tapaus on sellainen, jossa kirjoittaja viittaa koko tekstiin/julkaisuun/kirjaan, ei siis mihinkään yksittäiseen kohtaan. Esimerkiksi näin:

Haapanen ja Passi (2016) tarkastelevat opinnäytetyössään sitä, millaisia rooleja lastentarhanopettajat antavat itselleen ja työlleen osana pakolaislapsen kotoutumisen prosessia.

Koska lainauksessa kerrotaan opinnäytetyön päätehtävä, ei tekstiviitteeseen tarvitse merkitä sivunumeroita. Tässä esimerkissä viitemerkintä on upotettu osaksi virkettä, jolloin suluissa mainitaan vain tekstin julkaisuvuosi, ei siis uudelleen tekijöitä.

Toinen tapaus, jolloin sivunumerot voi jättää merkitsemättä, on tapaus, jossa lainataan verkkodokumenttia, johon ei ole merkitty sivunumeroita – näin on usein laita lehdistötiedotteissa tai järjestöjen verkkosivuilla. Esimerkiksi näin:

Suomessakin turvapaikanhakijamäärät olivat voimakkaassa kasvussa vuonna 2015, ja sisäministeriö (2016) ilmoitti, että vuonna 2015 Suomeen saapui 32 478 turvapaikanhakijaa. Vuonna 2014 koko vuoden hakijamäärä oli vain 3 651 (Maahanmuuttovirasto 2015).

Tässä katkelmassa lähteinä ovat sisäministeriön verkkosivu ja Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote. Kummassakaan alkuperäisessä lähteessä ei ole näkyvillä sivunumeroita, joten niitä ei keksitä viitteeseenkään. (Jos aloit ihmetellä, miksi sisäministeriö kirjoitetaan pienellä ja Maahanmuuttovirasto isolla, voit käydä tutustumassa Kielitoimiston ohjepankkiin.)

Jos kirjoittaja lainaa selvästi jostakin kirjasta yksittäistä kohtaa, mutta jättää sivunumerot merkitsemättä, lukijalle  – joka saattaa olla opinnäytetyön arvioija – herää helposti epäilys, ettei kirjoittaja ole välttämättä itse viihtynyt alkuperäisen lähteen äärellä. Ehkä lainaus onkin lainauksen lainaus netistä löytyneestä luentomateriaalista, artikkelista tai opinnäytetyöstä? Mitä tarkempi lähdeviitetekniikka, sitä luotettavampi teksti.

Suomea suomeksi: Miksi maku taipuu muotoon maun mutta laku muotoon lakun?

shirley_pixabay_lakut

Kuva: Shirley (pixabay.com)

Pari päivää sitten radiossa toimittaja kertoi säästä ja alkoi epäröidä utu-sanaa taivuttaessaan: ”heikko näkyvyys udun…tai utun vuoksi.” Toimittajan epäröinti johtui suomen kielen erikoisuudesta, jota kutsutaan astevaihteluksi. Se tarkoittaa, että monissa sanoissa (mutta ei kaikissa) konsonanteilla on heikko ja vahva aste, esim. matto – maton, mato – madon. Utu-sana esiintyy puheessa niin harvoin, että toimittajan kielikorva ei heti tunnistanut, että sana kuuluu normaalin astevaihtelun piiriin, siis utu – udun.

Kvantitatiivinen astevaihtelu tarkoittaa geminaattaklusiilin (kk, pp, tt) vaihtelua yksinäisklusiilin (k, p, t) kanssa, ja kvalitatiivisella astevaihtelulla tarkoitetaan tilannetta, jossa yksinäisklusiili vaihtelee toisen konsonantin tai konsonantin kadon kanssa (esim. ampua – ammun, taika – taian). Astevaihtelun pääsääntö on, että avotavussa eli vokaaliloppuisessa tavussa on vahva aste (matto) ja umpitavussa eli konsonanttiloppuisessa tavussa heikko aste (maton). Ulkomaalaisille hankaluuksia syntyy siitä, että tästä pääsäännöstä on monia poikkeuksia. Suomalaisille hankaluutta saattaa aiheutua siitä, että monet nuoret lainasanat, henkilönnimet sekä hoivakielen ja slangin sanat jäävät astevaihtelun ulkopuolelle.

Hyvä muistisääntö on, että kvalitatiivinen astevaihtelu on lainasanoissa harvinaista. Emme sano auto – *audon, muki – *mu´in tai laku – *laun. Kvantitatiivinen astevaihtelu (kakku – kakun -tapaukset) taas säilyy usein niin laina- kuin slangisanoissakin, esim. donkata – donkkaan tai punkku – punkun. Aivan aukoton muistisääntö tämä ei tietenkään ole, niin kuin ei mikään muukaan sääntö, kun on kielestä kysymys. Ainakin minä tapaan ystäväni aina Stokkan kellon alla.

Pilkunviilaaja perusasian äärellä

Kuva: stockers9 (freeimages.com)Kuva: stockers9 (freeimages.com)

Kuva: stockers9 (freeimages.com)

Keskisuomalaisen mukaan professori Jaakko Leino pitää suomen kielen pilkkusääntöjä niin vaikeina, että suomen kielestä valmistuneet maisteritkaan eivät niitä osaa. Nettikeskusteluissa monet äidinkielen opettajat olivat asiasta Leinon kanssa eri mieltä. Yhtenäinen näkemys näytti olevan, että säännöt ovat selkeät ja loogiset, ”kunhan tietää, mikä on lause”. Tässä onkin ongelman ydin.

Törmäsin itse jokin aika sitten ekaluokkalaisen äidinkielen kirjaan, jossa kerrottiin, että ”lause alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen.” Olin kuullut aiemminkin, että alakoulun oppikirjoissa sekoitetaan iloisesti virkkeen ja lauseen käsitteet, mutta se, mikä todella huolestutti minua, oli opettajan reaktio, kun huomautin asiasta. Odotin pedagogista perustelua, esim. ”emme halua sekoittaa lapsen päätä liian monilla kieliopillisilla käsitteillä”, mutta sainkin täysin virheellisen kieliopillisen näkemyksen: opettaja kertoi (”varmana tietona”), että enää ei ole olemassa virkkeitä ja lauseita, vaan nykyään puhutaan pelkistä lauseista.

Oppikirjojen rooli pilkkusääntöjen oppimisen hankaluudessa on valtava, sillä aapisten levittämä harhakäsitys näkyy myös omilla kielenhuoltotunneillani ammattikorkeakoulussa. Jotta pilkkusääntöjen opettelu olisi helpompaa, lasten olisi opittava

1) mikä on virke,
2) mikä on lause,
2) mikä on predikaatti,
3) mikä on päälause ja
4) mikä on sivulause.

Kertauksen vuoksi:

Virke on tekstin osa, joka alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen, huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin. Virke voi koostua yhdestä tai useammasta lauseesta. (Esim. Olet ihana, kun autat minua pilkkusääntöjen opettelussa!Lause on virkkeen osa, jossa on predikaatti, esim. Tänään satoi rankasti. Lause voi koostua myös vain yhdestä sanasta, kunhan se on predikaatti, esim. Sataa. Predikaatti on aktiivi- tai passiivimuotoinen myöntö- tai kieltomuodossa oleva verbi (esim. tulen, en tule, tulette, tullaan). Predikaattien määrä kertoo, kuinka monta lausetta virkkeessä on. Esimerkiksi seuraavassa virkkeessä on kolme lausetta: Olet ihana, kun autat minua pilkkusääntöjen opettelussa, vaikka ulkona paistaa aurinko! Päälause on sellainen lause, joka voi esiintyä yksinäisenä virkkeenä (esim. Olet ihana!), sivulause taas esiintyy aina päälauseen kanssa. Sivulauseet voivat olla 1) relatiivilauseita, jotka alkavat relatiivipronomineilla joka tai mikä (tai näiden taipuneilla muodoilla), 2) alistuskonjunktiolauseita, jotka alkavat alistuskonjunktiolla (esim. että, jotta, koska, kun…), tai 3) kysyviä sivulauseita, jotka alkavat kysymyssanalla tai sanalla, jossa on kysyvä liitepartikkeli –kO.

Kun tiedät nämä käsitteet, voit lukea Kielikellossa 3/2008 julkaistun Raija Lehtisen mainion artikkelin, jossa Lehtinen pohtii yleisimpiä pilkkuvirheitä erittäin havainnollisesti. Sen jälkeen voit käydä kertaamassa pilkkusäännöt Oulun yliopiston Kirjoittajan abc-sivustolla. Lopuksi voit vielä testata taitosi tekemällä Kotuksen valaisevat  pilkkutestit.

Onko pilkuilla sitten väliä? No, on ainakin sille ressukalle, joka yhä uudestaan yläkoulun äidinkielen tunneilla joutuu Siperiaan prokuraattorin pilkkuvirheen vuoksi: Armoa ei, Siperiaan! 

Kafkamainen kysely

ICNAGIOLEO_tytto_opiskelee

Kuva. ICNAGIOLEO (freeimages.com)

Kotikaupungissani harkitaan parhaillaan kuntaliitosta. Eräs blogini lukija kannusti myös Kielikuraattoria vastaamaan kuntaliitosta varten tehtävään asukaskyselyyn, sillä virkakielimäisyydessään ja absurdiudessaan se on jälleen yksi esimerkki siitä, miten käy, kun kyselyjä laaditaan jostain muusta kuin vastaajan näkökulmasta.

Kyselyn tiedotteessa kuntalaisia ohjeistetaan seuraavasti:
”Kysely koostuu väittämistä, jotka pohjautuvat palveluja koskeviin raportteihin sekä valmisteilla olevaan yhdistymissopimukseen. Kuntalaisilta pyydetään näkemystä, miten he arvioivat väittämien toteutuvan tulevaisuudessa.”
Tämä on jo melko haastavaa. Tulossa ei siis ole yhtään mitä mieltä olet siitä, että… tai mikä sinua eniten arveluttaa, jos… -tyyppisiä mielipidekysymyksiä, vaan aitoja väittämiä, joihin pitäisi osata ottaa kantaa ilman, että on päässyt itse ensin lukemaan niitä raportteja, joihin väitteet perustuvat. Hankalaa on sekin, että kaikkiin väittämiin pitää osata valita jokin vaihtoehdoista täysin samaa mieltä, jokseenkin samaa mieltä, jokseenkin eri mieltä tai täysin eri mieltä. Mihinkään ei voi vastata en osaa sanoa – vaikka luulisin, että aika moni vastaajista joutuisi rehellisyyden nimissä ruksaamaan juuri tuon kohdan.

Kyselyn tarkoituksena on tiedottaa valtuutettuja kuntalaisten mielipiteistä. Se vain on kummallista, että yksikään väittämä ei ole sellainen, jossa kartoitettaisiin ihmisten pelkoja ja huolia tai kyseltäisiin tavallisen kuntalaisen odotuksista. Kaikkia kyselyn väitteitä yhdistää yltiöpositiivisuus. Mistään negatiivisesta väitteestä en pääse olemaan samaa tai eri mieltä, vaan kaikki näkemykseni pitää suhteuttaa tuohon positiiviseen muutosuskoon, jonka turvin kuntaliitos lisää kustannustehokkuutta, vahvistaa elinvoimaisuutta, parantaa palveluiden laatua, kunnan vetovoimaisuutta ja imagoa, ja tuo kaikki palvelut yhtä lähelle kaikkia kuntalaisia – vaikka kunnan pinta-ala yli kolminkertaistuisi.

Vastaamista vaikeuttaa se, että jotkut väittämät ovat liian epämääräisiä, esim. ”uuden kaupungin palveluiden laatu paranee”, tai niin kapulakielisiä, että niitä on vaikea ymmärtää edes kyselyn antaman selityksen kanssa, esim. ”Uuden kaupungin työpaikkaomavaraisuus lisääntyy. Tämä tarkoittaa uuden kaupungin työssäkäyvän väestön osuutta sen työpaikoista.” ”Työpaikkaomavaraisuuden” lisäksi kyselystä löytyy muitakin ilmauksia, jotka tuskin kuuluvat tavallisen kuntalaisen aktiiviseen sanavarastoon, esim. ”samansisältöinen palveluvalikoima”.

Kaikkein paras laatikko on viimeisenä oleva vapaille kommenteille varattu laatikko. Jaksan vastata siihenkin, mutta vähän pessimistisenä, sillä 14 yltiöpositiivisen väittämän jälkeen olen jo valmiiksi ”jokseenkin eri mieltä” kyselyn kanssa kaikesta.