Asiatyyli, Lähteet, Viitetekniikka

Voiko ajatuksia varastaa?

3dman_eu_pixabay

Kuva: 3dman_eu (pixabay.com)

Saarnaan opiskelijoilleni säännöllisesti plagioinnin vääryydestä. Plagiointi nousi pinnalle jälleen kerran, kun perussuomalaisten varapuheenjohtajan ja kansanedustajan Laura Huhtasaaren pro gradu -työn plagioinnin laajuus paljastui. Aiheesta kirjoitti mm. Yle Uutiset 27.8.2018.

Plagioinnilla tarkoitetaan tieteellistä varkautta eli sitä, että kirjoittaja esittää muiden tekstejä ja ajatuksia ominaan, ilman asianmukaista viittausta alkuperäiseen lähteeseen. Käytännössä plagiointi on helppoa, sillä netti on pullollaan mainioita tutkimuksia, opinnäytetöitä, blogipostauksia, ammattilehtiartikkeleita ja oppimistehtäviä, joita on helppo kopioida omaan käyttöön. Oppimistehtävät sisältävät usein paljon muiden ajatusten referointia, mutta plagiointi eroaa asianmukaisesta referoinnista siinä, että plagioinnissa alkuperäinen lähde jätetään mainitsematta. Jos opiskelija siis referoi muita tutkimuksia, mutta pitää koko ajan lukijan kärryillä siitä, mikä on muualta lainattua ja mikä on hänen omaa ajatteluaan, kyse ei ole plagioinnista.

Plagioinnista on monenlaista haittaa: Jos opiskelija plagioi oppimistehtävänsä, hän ei kehitä ajatteluaan tai kirjoitustaitojaan. Jos tutkija plagioi tutkimuksensa, hän ei toimi reilusti, vaan varastaa toisilta tiedeyhteisön jäseniltä näiden työtä, ajatuksia, aikaa ja vaivaa. Syvällisempää pohdintaa plagioinnin haitoista ja Huhtasaaren tapauksesta voi lukea Tuomas Aivelon blogipostauksesta.

Erityisen hämmentävää Huhtasaaren tapauksessa on, että Jyväskylän yliopiston selvityksessä kävi ilmi, että Huhtasaaren työn pohdintaluvusta peräti 80 prosenttia on kopioitu muilta. Pohdintaluku on luku, jossa tekijän oman äänen, omien perusteltujen näkemysten ja omien kannanottojen pitäisi tulla näkyviin. Pohdinnassa tekijä suhteuttaa työtään aiemmin tehtyihin tutkimuksiin, pohtii tutkimuksensa merkityksellisyyttä työelämän ja tiedeyhteisön kannalta, arvioi tutkimuksensa luotettavuutta ja esittelee esiinnousseita jatkotutkimusaiheita. Miten tällaisia ajatuksia edes voi varastaa muilta? Jamkin opinnäytetyön raportointiohjeiden mukaan ”pohdinta osoittaa tekijänsä kypsyneisyyden tai sen puutteen, ja siksi omaa pohdiskeluaan aiheesta on hyvä kirjata muistiin koko työskentelyprosessin ajan ja koota pohdintaluku riittävän ajoissa.” Millaista kypsyyttä osoittaa pohdintaluku, jossa 80 % pohdinnasta on kopioitu muilta?

Toinen hämmentävä seikka on, että Ylen uutisten mukaan Huhtasaari ”syyttää yliopistoa tekijänoikeuksiensa rikkomisesta, ja väittää yliopiston levittäneen hänen graduaan pdf-tiedostona ja syöttämällä työn plagiaatintunnistusohjelmaan ilman hänen lupaansa.” En ole lukenut Jyväskylän yliopiston tutkintosääntöä, mutta Metropolian tutkintosäännössä todetaan, että ”opinnäytetyö on aina julkinen asiakirja ja opinnäytetyöstä annettu kirjallinen arvio on julkinen.” Lisäksi Metropoliassa vaaditaan, että ennen opinnäytetyön palauttamista opiskelijan on itse tarkastettava opinnäytetyönsä Turnitin-tietokannassa. Turnitin on sähköinen plagioinnin tunnistusjärjestelmä, jota käytetään monissa korkeakouluissa ehkäisemään tahallista tai tahatonta plagiointia. Valitettavasti plagioinnin tunnistusjärjestelmät eivät olleet vielä näin kehittyneitä vuonna 2003, kun Huhtasaari teki gradunsa. Metropoliassa ei tulisi kuuloonkaan, että opiskelija kieltäytyisi plagiaatintunnistusohjelman käytöstä – vaikka olisikin kansanedustaja.

 

Mainokset
Asiatyyli

Miksi tentissä ei kannata vastata ”en tiedä”

Otava verkkokauppa : Herkkä, hellä, hehkuvainen : 9789511236566Kuva: Otava

Jokin aika sitten kysyin vastaanotolleni tulleelta opiskelijalta, miksi hän ­− älykkäänä opiskelijana ja taitavana kirjoittajana − oli vastannut tenttikysymykseen: en tiedä. Opiskelija kertoi, ettei halunnut valehdella tai alkaa sepittää vastausta, niin kuin moni opiskelutoveri oli kuulemma tehnyt. En tiedä -vastaus oli rehellinen.

Vaikka opiskelija ehkä vastasi rehellisesti, hän toimi kaikkea muuta kuin viisaasti. Muutaman lukukauden sosiaalialaa opiskelleena opiskelijalla olisi ollut taitoa vastata edes jotain, muodostaa ”valistunut arvaus”, pohtia kysymystä tenttitilanteessa, peilata sitä kaikkeen aiemmin oppimaansa ja muodostaa sitten edes jonkinlainen hypoteesi siitä, mikä voisi olla oikea vastaus. Yhteiskuntatieteissä, jota sosiaalialakin edustaa, kun ei aina edes ole olemassa ”oikeaa” tai ”väärää” vastausta, vaan ”enemmän oikeita” tai ”vähemmän vääriä” vastauksia. Tärkeintä on, miten kirjoittaja osaa perustella väitteensä ja kuinka hyvin hän vakuuttaa lukijansa.

Etenkin kirjallisuustiedettä on perinteisesti pidetty epämääräisenä tulkintojen tieteenä. Ajatus sai lisäpontta, kun Hesarin toimittaja ilmoittautui kirjallisuustieteen tenttiin ja onnistui saamaan tenttivastauksensa läpi lukematta tenttikirjoista sanaakaan. Mielestäni koe ei kerro kirjallisuustieteen epämääräisyydestä vaan toimittajan taidoista: taitavana kirjoittajana ja asioiden yhdistäjänä hän osasi päätellä, mitä kysymyksellä ehkä voitaisiin hakea. Itse olen vastannut kirjallisuustieteen tentissä tehtävään Tekstin ja kirjoittajan suhde kolmosen arvoisesti, vaikken muistanut sanaakaan siitä, mitä Bahtin aiheesta sanoo kirjassaan Dostojevskin poetiikan ongelmia. Ahkerana lukijana ja kirjoittajana minulla oli kuitenkin aiheesta sanottavaa, ja vaikka ajatukseni eivät olleetkaan yhtä hienosti muotoiltuja kuin Bahtinilla − ja kulkivat aivan eri tasolla kuin Bahtinin syvämietteiset pohdinnat − ne ansaitsivat professorin mielestä hyväksynnän.

Tutkija Minna Maijala on kirjoittanut Minna Canthista päivitetyn elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth. Monissa asioissa hän päätyy täysin vastakkaiseen tulkintaan kuin Canthin ensimmäisen elämäkerran kirjoittaja ja Canthin aikalainen Lucina Hagman. Kukaan ei voi tietää Canthin avioliiton todellista tilaa tai Canthin motiiveja, mutta minut Maijala vakuuttaa, taitavasti eri asioita yhdistellen ja uudelleen tulkiten. Koko elämäkerta olisi jäänyt kirjoittamatta, jos Maijala olisi ottanut Canthin elämää kohtaan asenteen: En tiedä, mitä silloin tapahtui, koska en ollut vielä silloin syntynyt. (Vaikka sehän olisi ollut rehellinen vastaus.)

Myös oikeustiede on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä. Esimerkiksi parhaillaan pohditaan juristien voimin sitä, onko soijamaito maidonkaltainen tuote vai virvoitusjuoma. Aiheella on merkitystä, sillä jos soijamaito todetaan maidonkaltaiseksi, se saa tuntuvan veroedun. Nyt siis edetään niin, että juristit koettavat vuorotellen saada EU-komission vakuutettua oman kantansa oikeellisuudesta tuomalla esiin erilaisia perusteluja. Kukaan juristeista ei tiedä oikeaa vastausta, sillä sitä ei olekaan. On vain vakuuttavampia ja vähemmän vakuuttavia perusteluja.

Kun huomaat tentissä, ettet tiedä vastausta, älä heitä hanskoja naulaan. Pohdi, päättele ja kirjoita!