Avainsana-arkisto: luotettavat lähteet

Punnittua puhetta?

peggy_marco2

Kuva: Peggy Marco (pixabay.com)

Eräs opiskelijani pohti, miten viitataan eduskunnan täysistunnossa esitettyyn puheenvuoroon. Aihetta ei käsitellä erikseen laajan kirjallisen työn ohjeissa, joten se ansaitsee oman blogipostauksen.

Suomessa eduskunnassa pidetyt täysistuntopuheet on kirjattu lyhentämättöminä pöytäkirjaan ensimmäisistä valtiopäivistä lähtien vuodesta 1907. Pöytäkirja laaditaan istunnon aikana ja julkaistaan verkossa parin tunnin kuluessa istunnon päättymisestä. Siitä, miten puhuttua kieltä kirjoitetaan ja säilytetäänkö kirjoitetussa versiossa kansanedustajan käyttämä murre tai täytesanat (kuten niinku ja tota noin), voi lukea enemmän Eero Voutilaisen kiinnostavasta artikkelista, joka on julkaistu Kielikellossa 2012.

Seuraavassa sovellan Metropolian ohjeita kansanedustaja Pauli Kiurun pitämään puheenvuoroon. Tekstiviitteeseen merkitään vain puhujan sukunimi ja vuosiluku, sen lisäksi viittauksessa on hyvä avata tarkemmin, millaisesta puheenvuorosta on kyse, esim.

Tekstiviite:

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru (2016) puhui eduskunnan täysistunnossa eduskunnan kirjaston puolesta. Hän toi esiin, että…

Lähdeluetteloon laitetaan sitten kaikki muut tiedot, joita puheenvuoroista annetaan: (toim. huom. kansanedustajan edustamaa puoluetta en saanut sujuvasti mihinkään, joten sen voi upottaa suoraan tekstiin, ks. yllä):

Lähdeluettelomerkintä:

Kiuru, Pauli 2016. Täysistunnon puheenvuoro PTK 81/2016 vp. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Puheenvuoro/Sivut/PUH_81+2016+11+2+2.aspx>. Luettu 13.9.2016.

Eduskunnan täysistuntopöytäkirjojen lukeminen auttaa äänestäjiä näkemään konkreettisesti, mitä valitut kansanedustajamme eduskunnassa puuhaavat. Lisäksi puheenvuorojen julkaisu verkossa hyödyttää myös kansanedustajia: näin he saavat puheilleen mahdollisimman suuren yleisön. Pöytäkirjoja käyttävät paljon esimerkiksi toimittajat, tutkijat ja eri alojen asiantuntijat. Ehkäpä yhä enemmän myös sosiaalialan opiskelijat.

Tekstiviite ja sivunumerot

Pexels_pixabay
Kuva: Pexels (pixabay.com)

Tänä keväänä opinnäytetöiden tekijät ovat merkinneet lähdeviitteitä kiitettävästi: lähdeviitteitä on näkyvissä muuallakin kuin kappaleen lopussa, nettilähteisiin on tehty kunnolliset viittaukset ja lakiviitteet ovat kohdillaan, hienoa! Yksi asia kaipaa kuitenkin vielä vähän viilausta: silloin tällöin tekstiviitteistä puuttuvat sivunumerot. Perussääntönä on, että tekstiviitteeseen merkitään 1) tekstin tekijän sukunimi (tai tekijöiden sukunimet), 2) teoksen tai tekstin julkaisuvuosi sekä 3) ne sivunumerot, joissa referoitava tai siteerattava asia on alun perin mainittu. Siis tähän tapaan:

Kvalitatiivinen aineisto on rikasta – se on näyte vastaajien omasta kokemusmaailmasta, jolloin sen tulkintamahdollisuudetkin ovat suuret (Alasuutari 2001: 88–89).

On vain kaksi tapausta, jolloin sivunumeroita ei tarvitse merkitä. Ensimmäinen tapaus on sellainen, jossa kirjoittaja viittaa koko tekstiin/julkaisuun/kirjaan, ei siis mihinkään yksittäiseen kohtaan. Esimerkiksi näin:

Haapanen ja Passi (2016) tarkastelevat opinnäytetyössään sitä, millaisia rooleja lastentarhanopettajat antavat itselleen ja työlleen osana pakolaislapsen kotoutumisen prosessia.

Koska lainauksessa kerrotaan opinnäytetyön päätehtävä, ei tekstiviitteeseen tarvitse merkitä sivunumeroita. Tässä esimerkissä viitemerkintä on upotettu osaksi virkettä, jolloin suluissa mainitaan vain tekstin julkaisuvuosi, ei siis uudelleen tekijöitä.

Toinen tapaus, jolloin sivunumerot voi jättää merkitsemättä, on tapaus, jossa lainataan verkkodokumenttia, johon ei ole merkitty sivunumeroita – näin on usein laita lehdistötiedotteissa tai järjestöjen verkkosivuilla. Esimerkiksi näin:

Suomessakin turvapaikanhakijamäärät olivat voimakkaassa kasvussa vuonna 2015, ja sisäministeriö (2016) ilmoitti, että vuonna 2015 Suomeen saapui 32 478 turvapaikanhakijaa. Vuonna 2014 koko vuoden hakijamäärä oli vain 3 651 (Maahanmuuttovirasto 2015).

Tässä katkelmassa lähteinä ovat sisäministeriön verkkosivu ja Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote. Kummassakaan alkuperäisessä lähteessä ei ole näkyvillä sivunumeroita, joten niitä ei keksitä viitteeseenkään. (Jos aloit ihmetellä, miksi sisäministeriö kirjoitetaan pienellä ja Maahanmuuttovirasto isolla, voit käydä tutustumassa Kielitoimiston ohjepankkiin.)

Jos kirjoittaja lainaa selvästi jostakin kirjasta yksittäistä kohtaa, mutta jättää sivunumerot merkitsemättä, lukijalle  – joka saattaa olla opinnäytetyön arvioija – herää helposti epäilys, ettei kirjoittaja ole välttämättä itse viihtynyt alkuperäisen lähteen äärellä. Ehkä lainaus onkin lainauksen lainaus netistä löytyneestä luentomateriaalista, artikkelista tai opinnäytetyöstä? Mitä tarkempi lähdeviitetekniikka, sitä luotettavampi teksti.

Hulkkosen Paula on tutkinut kirjassaan…

freeimages_porah_kirjat

Kuva: porah (freeimages.com)

Opinnäytetyön pohjalla on aina aiempia tutkimuksia, teoriataustaa, muita opinnäytetöitä ja monia metodisia ratkaisuja, jotka pitää osata perustella kirjallisuuteen nojaten. Se, miten noihin muihin tutkimuksiin viitataan, onkin sitten oma taiteenlajinsa, jota olen käsitellyt tässäkin blogissa moneen kertaan. Tällä kertaa keskityn siihen, miten aiempaan tutkimukseen viitatessa on yleensä tärkeää nostaa pääosaan tulokset, ei siis tutkimuksen muotoa sinänsä – tai tutkijaa etunimineen. Olen lähiaikoina törmännyt useaan opinnäytetyöhön, jossa kirjoittaja viittaa aiempiin tutkimuksiin siten, että nostaa pääosaan väitöskirjan, tutkijan etunimineen, artikkelin tai hankkeen, siis tähän tapaan:

  • Väitöskirjassaan Anelma Kuusinen (2013) keräsi lomaketutkimuksella tietoja yli 700 pietarilaiselta lapselta siitä, miten…
  • Eräässä kirjoittamassaan artikkelissa Sanelma Tiensuu (2002: 5) pohti, minkä vuoksi…
  • Aiheesta X on toteutettu monta hanketta, esimerkiksi Y-hanke, Z-hanke ja W-hanke. Hankkeisiin saatiin rahoitusta Ö:ltä ja L:ltä, ja ne toteutettiin vuosina 2012–2014.
  • Kirjassaan Hulkkosen Paula [sic] tarkasteli erilaisia tapoja

Tieteellisessä tyylissä tutkijaan ei yleensä viitata muulla kuin sukunimellä (poikkeuksena ne tutkijat, joilla on paljon sukunimikaimoja samalla alalla, jolloin etunimen käyttö erottaa heidät muista) eikä tapana ole nimetä tutkijan tekstiä väitöskirjaksi, tutkimukseksi, artikkeliksi tai lehtijutuksi. Se, millaisesta lähteestä on kysymys, selviää lukijalle kyllä lähdeluettelosta. Aiemmin samasta aiheesta tehtyjen hankkeiden rahoittajiakaan ei ole tapana luetella; jos lukija on niistä kiinnostunut, hän voi itse käydä lukemassa hankeraportin. Sekin on tärkeää muistaa, että toisten tutkimustuloksiin viitatessa oletetaan niiden pitävän ajattomasti paikkansa, jolloin oikea aikamuodon valinta olisi preesens (tai joissain tapauksissa perfekti). Edellä olevat viittaukset voisikin muotoilla näin:

  • Kuusinen (2013) on tutkinut sitä, miten…
  • Tiensuu (2002: 5) pohtii, minkä vuoksi…
  • Aiheen X ajankohtaisuudesta kertoo sekin, että aiheesta on toteutettu monia hankkeita (Y-hanke 2012; Z-hanke 2013; W-hanke 2014).
  • Hulkkonen (2014) tarkastelee erilaisia tapoja…

Lähteen laji on tärkeä silloin, kun sitä halutaan korostaa. Voi esimerkiksi kertoa, mitä aiheesta sanotaan alan oppikirjoissa, joissa tieto on usein tiivistettyä ja yksinkertaistettua:

  • Oppikirjoissa (ks. esim. Aho 2002; Salo 2012; Virtanen 2014) aihetta X käsitellään usein…

Aiheen ajankohtaisuutta taas voi perustella sillä, millaisilla foorumeilla aiheesta on käyty keskustelua:

  • Aiheesta on käyty paljon keskustelua sanomalehdissä (esim. Hulkkonen 2014; Vartiainen 2014; Keinänen 2014), internetissä (esim. Heinänen 2014; Kuusinen 2014; Karttunen 2014) ja alan ammattilehdissä (esim. Veräjä 2012; Harjuviita 2013; Siitonen 2014).

Se, että tutkijaan viitataan tekstissä pelkällä sukunimellä, on mielestäni myös osoitus demokratiasta. Etunimestä kun voi päätellä kirjoittajan sukupuolen – ja joskus jopa iän. Mitä luulet, kumpi seuraavista henkilöistä on vanhempi: Raimo vai Jimi?

Hesariin ei ole luottamista

Kuva: EK

Kuva: EK

Tasaisin väliajoin opiskelijani kysyvät, kehen oikein pitäisi viitata, jos viitataan professorin haastatteluun vaikkapa Helsingin Sanomissa: professoriin vai jutun kirjoittaneeseen toimittajaan? Vastaus on toimittajaan eli jutun kirjoittajaan. Syy on tämä: toimittaja on voinut ymmärtää professorin ajatukset väärin, toimittaja on valikoinut, mitä asioita ottaa lehtijuttuun ja hän on päättänyt, mitä asioita painottaa ja miten. Jutussa ei siis välttämättä näy tutkijan oma näkemys, vaan toimittajan (joskus väärä) tulkinta. Tämän väärinymmäryksen mahdollisuuden ­-  ja kaupallisen lehden intressien – takia en koskaan suosittele sanomalehtijutun käyttöä oppimistehtävän tai opinnäytetyön lähteenä. Lehtijutusta voi kuitenkin olla hyötyä opinnäytetyötään tekevälle opiskelijalle: jos esimerkiksi sattuu lukemaan kiinnostavan haastattelun jostakusta tutkijasta, voi haastattelun avulla löytää kiinnostavia tieteellisiä julkaisuja, jotka taas sopivat hyvin opinnäytetyön lähteeksi.

Luotettavia lähteitä ovat siis esimerkiksi väitöskirjat ja sellaiset tieteelliset artikkelit, jotka on julkaistu lehdessä, joka käyttää vertaisarviointia eli referee-käytäntöä. Siinä lehden toimitus ja toimituksen valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat jokaisen artikkelin ennen julkaisua. Näin pidetään yllä artikkeleiden luotettavuutta ja hyvää tieteellistä tasoa. Suomessa julkaistavien tieteellisten lehtien luotettavuudesta huolehtii esimerkiksi Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV), joka myöntää lehdelle vertaisarvioitu-tunnuksen ja ylläpitää listaa suomalaisista tieteellisistä verkkolehdistä.

Myös kustantajan nimi kertoo paljon kirjan luotettavuudesta. Suomessa omat kustantajasuosikkini Vastapaino, SKS ja Gaudeamus käyttävät referee-käytäntöä monissa julkaisuissaan.

Lehtijutun ja tutkimuksen eroja ja yhtäläisyyksiä voi testata vaikkapa lukemalla ensin Hesarin mainion graduun pohjautuvan jutun Vihapuhe väittää vailla epäilyä (HS 30.1.2015) ja vertaamalla sitä sitten Elina Vitikan vieläkin mainiompaan suomen kielen pro gradu -työhön.

Saako Facebookia ja Wikipediaa käyttää lähteenä?

kirjastoNY

Kuva: EK

Facebookin kautta voit päästä käsiksi kiinnostavaan artikkeliin tai muuhun materiaaliin, saada hyvän asiantuntijahaastattelun tai kerätä aineistoa opinnäytetyöhösi. Tiedonlähteeksi Facebook ei kuitenkaan sovi. Sama pätee Wikipediaan: se voi johtaa sinut kiinnostavan ilmiön jäljille, mutta ei kelpaa lähteeksi sellaisenaan. Etsi aina käsiisi alkuperäisen artikkelin tiedot!

Hyviä lähteitä ovat tieteelliset julkaisut, esim. väitöskirjat, artikkelit tieteellisissä lehdissä tai luotettavien kustantamoiden tai korkeakoulujen julkaisemat teokset. Niiden avulla osoitat, millaisia tieteellisiä tutkimuksia aiheestasi on tehty ja millaista tieteellistä keskustelua aiheesta parhaillaan käydään (valitse mukaan siis myös mahdollisimman uusia tieteellisiä lähteitä).

Todennäköisesti tarvitset myös viranomaistekstejä: järjestöjen tai virastojen toimintakertomuksia, tiedotteita, suunnitelmia, pöytäkirjoja, lakeja ja asetuksia (ks. http://www.finlex.fi).

Voit käyttää myös erilaisia ammatillisia kirjoja tai kurssi- ja oppikirjoja. Muista kuitenkin, että oppikirjoissa tietoa tiivistetään ja yleistetään. Myös sanomalehtiartikkeleiden kanssa on hyvä olla tarkkana: vaikka toimittaja olisi haastatellut jutussa alan parasta professoria, ovat jutun ajatukset kuitenkin aina toimittajan käsialaa.

Olennaisempaa kuin se, mitä lähteitä lopulta käytät, on se, miten niitä käytät. Palvelevatko ne tarkoitustaan? Osaatko arvioida niiden luotettavuutta? Käytätkö lähteitä monipuolisesti? Osaatko tehdä niiden pohjalta oikeita tulkintoja?