Avainsana-arkisto: lähteet

Lähdeluettelon haasteet: kuka kumma kustantaja?

Hans_pixabay

Kuva: Hans (pixabay.com)

Jos et tiedä, mitä eroa on kustantajalla, julkaisijalla ja painajalla, lue tämä juttu!

1. Mitä eroa on kustantajalla ja julkaisijalla?
Juridisesti ei mitään eroa. Voidaan ajatella, että julkaisija vastaa lehden tai kirjan sisällöstä, kun taas kustantaja huolehtii liiketoiminnasta. Julkaisija voi olla myös järjestö, ryhmä tai yhdistys, kun taas kustantaja on lähes poikkeuksetta kustannustoiminnan harjoittaja. Lähdeluetteloon merkitään julkaisija tai kustantaja, yleensä julkaisulla on jompikumpi.

2. Mitä eroa on kustantajalla ja painajalla?
Eroa on kuin yöllä ja päivällä. Kustantaja vastaa teoksen sisällöstä, kantaa taloudellisen vastuun koko kustannushankkeesta, huolehtii kirjan/lehden/teoksen markkinoinnista, kuvituksesta, käännösoikeuksista, sopimuksista, painosmäärästä, uusintapainoksista, ulkoasusta… Painaja taas tekee konkreettisen painotyön saatuaan kustantajalta toimeksiannon. Käytännössä painaja huolehtii siitä, että kustantajan sähköisesti täysin valmiiksi tekemä materiaali saa paperisen ulkomuodon. Lukijan kannalta kustantaja on paljon oleellisempi tieto kuin painaja, sen vuoksi lähdeluetteloon merkitään vain kustantajan tiedot.

3. Onko Otavan kotipaikka Keuruu?
Jotkut opiskelijat ovat hämmentyneet, kun kirjassa Otavan kotipaikaksi onkin laitettu Keuruu. Kyse on käsitesekaannuksesta: Otavan kirjaPAINO sijaitsee Keuruulla. Kirjapaino kuuluu kyllä Otava-konserniin, mutta se ei ole Otavan kirjakustantamon kotipaikka. Otava-kustantamon kotipaikka on Helsinki, ja sen pääkonttori sijaitsee lähes legendaarisessa graniittilinnassa Uudenmaankadulla. On tärkeä erottaa painaja ja kustantaja (ks. kohta 2).

 

4. Onko WSOY:n kotipaikka Juva?
WSOY:llä on painotalo, joka sijaitsee Juvalla. WSOY:n kirjakustantamon kotipaikka on kuitenkin Helsingissä, joten lähdeluetteloon WSOY:n kotipaikaksi merkitään Helsinki.

 

5. Miten merkitään kustantajan kotipaikka, jos niitä on monta?
Suurilla kustantamoilla saattaa olla toimistoja ympäri maailmaa. Valitse silloin teoksessa mainituista kaupungeista ensimmäiseksi mainittu. Jos kannessa lukee ”John Benjamins Publishing Company: Amsterdam – Philadelphia”, voit tiivistää kustantajan lähdeluetteloon: Amsterdam: John Benjamins.

 

6. Miten lähteisiin merkitään kustantajan kotipaikka, jos kotipaikkaa ei ole merkitty?
Etsi kustantajan kotipaikka käymällä kustantajan kotisivuilla. Jos et löydä kustantajan kotisivuja etkä kustantajan kotipaikkaa, on syytä tarkistaa, kuinka luotettavasta lähteestä on kyse. Kädessäsi saattaa olla omakustanne, jonka luotettavuus opinnäytetyön lähteenä kannattaa tarkistaa erityisen huolella. Millaisia argumentteja kirjoittaja käyttää? Miten hän perustelee väitteensä? Millaisiin lähteisiin hän vetoaa? Jos kaikesta huolimatta haluat käyttää kirjaa, etkä vieläkään tiedä kustantajan kotipaikkaa, merkitse lähdeluetteloon vain kustantajan nimi.

Tekstiviite ja sivunumerot

Pexels_pixabay
Kuva: Pexels (pixabay.com)

Tänä keväänä opinnäytetöiden tekijät ovat merkinneet lähdeviitteitä kiitettävästi: lähdeviitteitä on näkyvissä muuallakin kuin kappaleen lopussa, nettilähteisiin on tehty kunnolliset viittaukset ja lakiviitteet ovat kohdillaan, hienoa! Yksi asia kaipaa kuitenkin vielä vähän viilausta: silloin tällöin tekstiviitteistä puuttuvat sivunumerot. Perussääntönä on, että tekstiviitteeseen merkitään 1) tekstin tekijän sukunimi (tai tekijöiden sukunimet), 2) teoksen tai tekstin julkaisuvuosi sekä 3) ne sivunumerot, joissa referoitava tai siteerattava asia on alun perin mainittu. Siis tähän tapaan:

Kvalitatiivinen aineisto on rikasta – se on näyte vastaajien omasta kokemusmaailmasta, jolloin sen tulkintamahdollisuudetkin ovat suuret (Alasuutari 2001: 88–89).

On vain kaksi tapausta, jolloin sivunumeroita ei tarvitse merkitä. Ensimmäinen tapaus on sellainen, jossa kirjoittaja viittaa koko tekstiin/julkaisuun/kirjaan, ei siis mihinkään yksittäiseen kohtaan. Esimerkiksi näin:

Haapanen ja Passi (2016) tarkastelevat opinnäytetyössään sitä, millaisia rooleja lastentarhanopettajat antavat itselleen ja työlleen osana pakolaislapsen kotoutumisen prosessia.

Koska lainauksessa kerrotaan opinnäytetyön päätehtävä, ei tekstiviitteeseen tarvitse merkitä sivunumeroita. Tässä esimerkissä viitemerkintä on upotettu osaksi virkettä, jolloin suluissa mainitaan vain tekstin julkaisuvuosi, ei siis uudelleen tekijöitä.

Toinen tapaus, jolloin sivunumerot voi jättää merkitsemättä, on tapaus, jossa lainataan verkkodokumenttia, johon ei ole merkitty sivunumeroita – näin on usein laita lehdistötiedotteissa tai järjestöjen verkkosivuilla. Esimerkiksi näin:

Suomessakin turvapaikanhakijamäärät olivat voimakkaassa kasvussa vuonna 2015, ja sisäministeriö (2016) ilmoitti, että vuonna 2015 Suomeen saapui 32 478 turvapaikanhakijaa. Vuonna 2014 koko vuoden hakijamäärä oli vain 3 651 (Maahanmuuttovirasto 2015).

Tässä katkelmassa lähteinä ovat sisäministeriön verkkosivu ja Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote. Kummassakaan alkuperäisessä lähteessä ei ole näkyvillä sivunumeroita, joten niitä ei keksitä viitteeseenkään. (Jos aloit ihmetellä, miksi sisäministeriö kirjoitetaan pienellä ja Maahanmuuttovirasto isolla, voit käydä tutustumassa Kielitoimiston ohjepankkiin.)

Jos kirjoittaja lainaa selvästi jostakin kirjasta yksittäistä kohtaa, mutta jättää sivunumerot merkitsemättä, lukijalle  – joka saattaa olla opinnäytetyön arvioija – herää helposti epäilys, ettei kirjoittaja ole välttämättä itse viihtynyt alkuperäisen lähteen äärellä. Ehkä lainaus onkin lainauksen lainaus netistä löytyneestä luentomateriaalista, artikkelista tai opinnäytetyöstä? Mitä tarkempi lähdeviitetekniikka, sitä luotettavampi teksti.

Käytäväkeskustelu opparin lähteenä

Kuva: kpgolfpro (pixabay.com)

Kuva: kpgolfpro (pixabay.com)

Ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä lähteenä voi olla ammattilaisen haastattelu tai sähköpostiviesti. Jos haetaan tietoa vaikkapa päihdekuntoutujille suunnatun asumisyksikön toiminnasta tai yksikön asukkaiden taustoista, on yksikön työntekijä usein paras tietolähde. (Ei kuitenkaan aina. Joskus tietoa näistä asioista löytyy myös painetuista lähteistä, jotka ovat opinnäytetyöntekijöiden ensisijaisia lähteitä.) Nyt olen lukenut useita opinnäytetöitä, joissa näihin taustahaastatteluihin viitataan ylimalkaisesti tai epäjohdonmukaisesti, minkä vuoksi on syytä kerrata painamattomiin lähteisiin tehtävät viitemerkinnät.

Kun opinnäytetyössä viitataan keskusteluun ammattilaisen kanssa, tekstiviite ja lähdeviite merkitään samaan tapaan kuin painetuissa lähteissä. Mukaan tulee kuitenkin myös henkilön titteli tai koulutus, lähteen laji (suullinen tiedonanto, haastattelu, sähköpostiviesti), päivämäärä sekä mahdollisesti myös merkintä tekijöiden hallussa, jos se pitää paikkansa. Esim.

1. Tieto on saatu käytäväkeskustelussa:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Suullinen tiedonanto Y:n yksikössä 10.4.

2. Tieto on saatu laajemmassa suullisessa haastattelussa:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Suullinen haastattelu 10.4.

3. Tieto on saatu sähköpostiviestissä:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Sähköpostiviesti 10.4. Tekijöiden hallussa.

Aina, kun opinnäytetyössä referoidaan suullista haastattelua tai sähköpostiviestiä, opinnäytetyön tekijöiden täytyy kysyä henkilöltä lupa lainauksen käyttöön. On eettistä ja hyvien tapojen mukaista antaa henkilön myös lukea lainaus uudelleen, niin että hän voi tarvittaessa tarkentaa tai korjata sitä. Kiireessä käytävällä annettua tietoa ei välttämättä ole tarkoitettu opinnäytetyöhön laitettavaksi – ainakaan sellaisenaan.

Joskus opiskelijat kysyvät, kuinka paljon tällaisia painamattomia lähteitä – haastatteluja, keskusteluja tai sähköpostiviestejä – voi käyttää opinnäytetyön lähteenä. Yleisohjeeni on, että niin vähän kuin mahdollista. Toisinaan käyttö on kuitenkin perusteltua, kunhan viittauksen tekee korrektisti.

Lain nimessä

Kuva: pixabay.com

Kuva: pixbay.com

Sosiaalialan opinnäytetöissä viitataan usein lakeihin ja asetuksiin. Koska niihin tehtävät viittaukset eivät ole aivan yksiselitteisiä, päätin käydä niitä läpi vielä tässä blogissa. Nämä ohjeet on räätälöity ensisijaisesti Metropolian opiskelijoille, ja ohjeissa on vedetty joitakin mutkia suoriksi: funktionaalisuus ennen kaikkea! Vaikka lakiviitteiden merkintätavat eroavatkin eri oppilaitoksissa, missään ei hyväksyttäisi näin ylimalkaista viittausta (jonka nähtyäni päätin, että nyt on lakipostauksen aika): Finlex 2014. Finlex on oikeusministeriön omistama julkinen ja maksuton Internet-palvelu, ja sitä kautta pääsee kätevästi lukemaan lakitekstejä, mutta tekstiviitteeseen sitä ei laiteta.

Kun tekstissä viitataan lakiin, viitteeseen laitetaan lain nimi, vuosiluku, jolloin laki on annettu (mutta ei välttämättä tullut vielä voimaan) sekä säädösnumero:

Henkilötietojen ja arkaluonteisten asioiden käsittelystä määrätään laissa (Henkilötietolaki 1999/523).
TAI
Henkilötietolaki (1999/523) määrää, mitkä asiat ovat arkaluonteisia ja miten henkilötietoja saa käsitellä.

Kun viittaus tehdään tiettyyn pykälään, tekstiviitteeseen laitetaan näkyviin myös pykälä:

Lain mukaan arkaluonteista tietoa, esimerkiksi henkilön sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiansa sosiaalihuollon palveluita, saa käsitellä vain henkilön omalla suostumuksella (Henkilötietolaki 1999/523 § 12).

Lähdeluetteloon laki merkittäisiin näin:

Henkilötietolaki 1999/523. Annettu Helsingissä 22.4.1999.

Jos haluaa helpottaa lukijaa ja ohjata hänet lähdeluettelon kautta helposti lain äärelle, voi lähdeluetteloon lisätä myös verkko-osoitteen:

Henkilötietolaki 1999/523. Annettu Helsingissä 22.4.1999. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990523.>

Lakeihin tulee jatkuvasti muutoksia, mutta jos opinnäytetyössä viitataan ajantasaiseen lakiin, ei viitteeseen tarvitse laittaa näkyviin alkuperäistä lakia tai julkaisemisen jälkeen lakiin tehtyjä muutoksia. Sekin on hyvä muistaa, että vaikka pitkiä suoria sitaatteja on muuten syytä välttää, kannattaa lakeja usein lainata sanatarkasti, niin ettei tekstin alkuperäinen merkitys muutu. Lyhyissä lainauksissa sitaatti osoitetaan lainausmerkeillä, pitkissä (yli kolmen rivin mittaisissa) lainauksissa suoran lainauksen voi osoittaa typografisin keinoin, esimerkiksi pienentämällä ja sisentämällä lainatun tekstin, jolloin ei tarvita lainausmerkkejä.

Dura lex, sed lex. Laki on kova, mutta se on laki.

Hulkkosen Paula on tutkinut kirjassaan…

freeimages_porah_kirjat

Kuva: porah (freeimages.com)

Opinnäytetyön pohjalla on aina aiempia tutkimuksia, teoriataustaa, muita opinnäytetöitä ja monia metodisia ratkaisuja, jotka pitää osata perustella kirjallisuuteen nojaten. Se, miten noihin muihin tutkimuksiin viitataan, onkin sitten oma taiteenlajinsa, jota olen käsitellyt tässäkin blogissa moneen kertaan. Tällä kertaa keskityn siihen, miten aiempaan tutkimukseen viitatessa on yleensä tärkeää nostaa pääosaan tulokset, ei siis tutkimuksen muotoa sinänsä – tai tutkijaa etunimineen. Olen lähiaikoina törmännyt useaan opinnäytetyöhön, jossa kirjoittaja viittaa aiempiin tutkimuksiin siten, että nostaa pääosaan väitöskirjan, tutkijan etunimineen, artikkelin tai hankkeen, siis tähän tapaan:

  • Väitöskirjassaan Anelma Kuusinen (2013) keräsi lomaketutkimuksella tietoja yli 700 pietarilaiselta lapselta siitä, miten…
  • Eräässä kirjoittamassaan artikkelissa Sanelma Tiensuu (2002: 5) pohti, minkä vuoksi…
  • Aiheesta X on toteutettu monta hanketta, esimerkiksi Y-hanke, Z-hanke ja W-hanke. Hankkeisiin saatiin rahoitusta Ö:ltä ja L:ltä, ja ne toteutettiin vuosina 2012–2014.
  • Kirjassaan Hulkkosen Paula [sic] tarkasteli erilaisia tapoja

Tieteellisessä tyylissä tutkijaan ei yleensä viitata muulla kuin sukunimellä (poikkeuksena ne tutkijat, joilla on paljon sukunimikaimoja samalla alalla, jolloin etunimen käyttö erottaa heidät muista) eikä tapana ole nimetä tutkijan tekstiä väitöskirjaksi, tutkimukseksi, artikkeliksi tai lehtijutuksi. Se, millaisesta lähteestä on kysymys, selviää lukijalle kyllä lähdeluettelosta. Aiemmin samasta aiheesta tehtyjen hankkeiden rahoittajiakaan ei ole tapana luetella; jos lukija on niistä kiinnostunut, hän voi itse käydä lukemassa hankeraportin. Sekin on tärkeää muistaa, että toisten tutkimustuloksiin viitatessa oletetaan niiden pitävän ajattomasti paikkansa, jolloin oikea aikamuodon valinta olisi preesens (tai joissain tapauksissa perfekti). Edellä olevat viittaukset voisikin muotoilla näin:

  • Kuusinen (2013) on tutkinut sitä, miten…
  • Tiensuu (2002: 5) pohtii, minkä vuoksi…
  • Aiheen X ajankohtaisuudesta kertoo sekin, että aiheesta on toteutettu monia hankkeita (Y-hanke 2012; Z-hanke 2013; W-hanke 2014).
  • Hulkkonen (2014) tarkastelee erilaisia tapoja…

Lähteen laji on tärkeä silloin, kun sitä halutaan korostaa. Voi esimerkiksi kertoa, mitä aiheesta sanotaan alan oppikirjoissa, joissa tieto on usein tiivistettyä ja yksinkertaistettua:

  • Oppikirjoissa (ks. esim. Aho 2002; Salo 2012; Virtanen 2014) aihetta X käsitellään usein…

Aiheen ajankohtaisuutta taas voi perustella sillä, millaisilla foorumeilla aiheesta on käyty keskustelua:

  • Aiheesta on käyty paljon keskustelua sanomalehdissä (esim. Hulkkonen 2014; Vartiainen 2014; Keinänen 2014), internetissä (esim. Heinänen 2014; Kuusinen 2014; Karttunen 2014) ja alan ammattilehdissä (esim. Veräjä 2012; Harjuviita 2013; Siitonen 2014).

Se, että tutkijaan viitataan tekstissä pelkällä sukunimellä, on mielestäni myös osoitus demokratiasta. Etunimestä kun voi päätellä kirjoittajan sukupuolen – ja joskus jopa iän. Mitä luulet, kumpi seuraavista henkilöistä on vanhempi: Raimo vai Jimi?

Hesariin ei ole luottamista

Kuva: EK

Kuva: EK

Tasaisin väliajoin opiskelijani kysyvät, kehen oikein pitäisi viitata, jos viitataan professorin haastatteluun vaikkapa Helsingin Sanomissa: professoriin vai jutun kirjoittaneeseen toimittajaan? Vastaus on toimittajaan eli jutun kirjoittajaan. Syy on tämä: toimittaja on voinut ymmärtää professorin ajatukset väärin, toimittaja on valikoinut, mitä asioita ottaa lehtijuttuun ja hän on päättänyt, mitä asioita painottaa ja miten. Jutussa ei siis välttämättä näy tutkijan oma näkemys, vaan toimittajan (joskus väärä) tulkinta. Tämän väärinymmäryksen mahdollisuuden ­-  ja kaupallisen lehden intressien – takia en koskaan suosittele sanomalehtijutun käyttöä oppimistehtävän tai opinnäytetyön lähteenä. Lehtijutusta voi kuitenkin olla hyötyä opinnäytetyötään tekevälle opiskelijalle: jos esimerkiksi sattuu lukemaan kiinnostavan haastattelun jostakusta tutkijasta, voi haastattelun avulla löytää kiinnostavia tieteellisiä julkaisuja, jotka taas sopivat hyvin opinnäytetyön lähteeksi.

Luotettavia lähteitä ovat siis esimerkiksi väitöskirjat ja sellaiset tieteelliset artikkelit, jotka on julkaistu lehdessä, joka käyttää vertaisarviointia eli referee-käytäntöä. Siinä lehden toimitus ja toimituksen valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat jokaisen artikkelin ennen julkaisua. Näin pidetään yllä artikkeleiden luotettavuutta ja hyvää tieteellistä tasoa. Suomessa julkaistavien tieteellisten lehtien luotettavuudesta huolehtii esimerkiksi Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV), joka myöntää lehdelle vertaisarvioitu-tunnuksen ja ylläpitää listaa suomalaisista tieteellisistä verkkolehdistä.

Myös kustantajan nimi kertoo paljon kirjan luotettavuudesta. Suomessa omat kustantajasuosikkini Vastapaino, SKS ja Gaudeamus käyttävät referee-käytäntöä monissa julkaisuissaan.

Lehtijutun ja tutkimuksen eroja ja yhtäläisyyksiä voi testata vaikkapa lukemalla ensin Hesarin mainion graduun pohjautuvan jutun Vihapuhe väittää vailla epäilyä (HS 30.1.2015) ja vertaamalla sitä sitten Elina Vitikan vieläkin mainiompaan suomen kielen pro gradu -työhön.

Miten viitata lähteeseen, joka on vain tekijöiden hallussa tai jota ei ole julkaistu?

Kuva: EK

Kuva: EK

Joskus opinnäytetyötä tehdessä tulee tilanne, jolloin saatte käyttöönne esimerkiksi yhteistyökumppanin toimintakertomuksen, strategian tai muun asiakirjan, jota ei ole julkaistu – edes verkossa. Tällöin lähdeluettelossa on mainittava, että lähde on ”tekijöiden hallussa” tai että se on ”saatavana opinnäytetyön tekijöiltä”. Lisäksi lähteestä on kerrottava enemmän, jotta lukija voi päätellä lähteen luotettavuudesta ja luonteesta jotakin.

Esimerkki 1. Päiväkoti on laatinut selvityksen omien työntekijöidensä jaksamisesta ja niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat työhyvinvointiin. Selvitystä ei ole kuitenkaan julkaistu. Jos selvityksen tekijä on tiedossa ja selvityksellä on jokin otsikko, ne mainitaan lähdeluettelossa. Jos taas tekijänä on esim. ”päiväkodin työhyvinvointitiimi”, ilman erillistä mainintaa yksittäisistä tekijöistä, lähde merkitään näin:
Päiväkoti X:n työhyvinvointitiimi 2014. Selvitys työntekijöiden jaksamisesta ja työhyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. Saatavana opinnäytetyön tekijöiltä.

Samaan tapaan voitte viitata luentoihin, joilla olette olleet mukana, tai haastatteluihin, jotka olette tehneet. Muistakaa aina varmistaa haastateltavalta, että teillä on lupa haastattelun käyttöön opinnäytetyössä. Lisäksi viittaukset haastatteluun tai luentoon kannattaa aina tarkistuttaa, niin vältytte turhilta väärinymmäryksiltä.

Esimerkki 2. Haluatte laittaa opinnäytetyöhönne viittauksen luentoon, jolla olette olleet mukana, ja lisäksi haluatte viitata luennoitsijasta tekemäänne haastatteluun. Lähdeluettelossa on tärkeää kertoa haastateltavan tai luennoitsijan ammatti ja/tai organisaatio, sekä haastattelun tai luennon aika ja paikka. Siis tähän tapaan (ensimmäinen on haastattelu, toinen luento):
Korpela, Eveliina 2014. Metropolia Ammattikorkeakoulun suomen kielen ja viestinnän lehtori. Suullinen haastattelu 15.9. Helsinki.
Korpela, Eveliina 2014. Esiintymisjännityksen hallinta. Luento 15.9. opintojaksolla Asiantuntijaviestintä ja tietotekniikka. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu.