Kielikuraattori, Lähteet, Puheviestintä

Punnittua puhetta?

peggy_marco2

Kuva: Peggy Marco (pixabay.com)

Eräs opiskelijani pohti, miten viitataan eduskunnan täysistunnossa esitettyyn puheenvuoroon. Aihetta ei käsitellä erikseen laajan kirjallisen työn ohjeissa, joten se ansaitsee oman blogipostauksen.

Suomessa eduskunnassa pidetyt täysistuntopuheet on kirjattu lyhentämättöminä pöytäkirjaan ensimmäisistä valtiopäivistä lähtien vuodesta 1907. Pöytäkirja laaditaan istunnon aikana ja julkaistaan verkossa parin tunnin kuluessa istunnon päättymisestä. Siitä, miten puhuttua kieltä kirjoitetaan ja säilytetäänkö kirjoitetussa versiossa kansanedustajan käyttämä murre tai täytesanat (kuten niinku ja tota noin), voi lukea enemmän Eero Voutilaisen kiinnostavasta artikkelista, joka on julkaistu Kielikellossa 2012.

Seuraavassa sovellan Metropolian ohjeita kansanedustaja Pauli Kiurun pitämään puheenvuoroon. Tekstiviitteeseen merkitään vain puhujan sukunimi ja vuosiluku, sen lisäksi viittauksessa on hyvä avata tarkemmin, millaisesta puheenvuorosta on kyse, esim.

Tekstiviite:

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru (2016) puhui eduskunnan täysistunnossa eduskunnan kirjaston puolesta. Hän toi esiin, että…

Lähdeluetteloon laitetaan sitten kaikki muut tiedot, joita puheenvuoroista annetaan: (toim. huom. kansanedustajan edustamaa puoluetta en saanut sujuvasti mihinkään, joten sen voi upottaa suoraan tekstiin, ks. yllä):

Lähdeluettelomerkintä:

Kiuru, Pauli 2016. Täysistunnon puheenvuoro PTK 81/2016 vp. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Puheenvuoro/Sivut/PUH_81+2016+11+2+2.aspx>. Luettu 13.9.2016.

Eduskunnan täysistuntopöytäkirjojen lukeminen auttaa äänestäjiä näkemään konkreettisesti, mitä valitut kansanedustajamme eduskunnassa puuhaavat. Lisäksi puheenvuorojen julkaisu verkossa hyödyttää myös kansanedustajia: näin he saavat puheilleen mahdollisimman suuren yleisön. Pöytäkirjoja käyttävät paljon esimerkiksi toimittajat, tutkijat ja eri alojen asiantuntijat. Ehkäpä yhä enemmän myös sosiaalialan opiskelijat.

Mainokset
Asiatyyli, Kielikuraattori

Kun ”kuvasto on puolellasi”

milivanily_pixabay
Kuva: milivanily (pixabay.com)

Lauantaiaamu. Kuppi kahvia, perjantaisiivouksen jäljiltä kiiltelevä keittiö ja uusi sisustuskuvasto. Täydellinen leppoisa aamuhetki –  kunnes erehdyin kauniiden sisustuskuvien katselun lisäksi myös lukemaan kuvastoa. Teksti paljastui kauttaaltaan kehnoksi käännösyritelmäksi.

”Kotona on tärkeintä viihtyä ja nauttia olostaan. Joinakin iltoina siihen liittyy kiivasta kokkailua ja toisina vain leppoisaa löhöilyä ruudun ääressä. Jos tällainen asenne miellyttää, innostut taatusti uudesta kuvastostamme.”

Tässä katkelmassa huomioni kiinnittyi erityisesti pronominin ”siihen” epäselvään käyttöön sekä kummalliseen mainintaan ”asenteesta”. Mihin ”siihen” liittyy kiivasta kokkailua ja millaiseen ”asenteeseen” lukijan pitäisi mieltyä?

Sitten kuvastossa herätellään nostalgisia tunteita vetoamalla lapsuusmuistoihin:

”Kun olit lapsena matkalla parhaan kaverisi synttäreille, puhkuit varmasti odotusta.”

Synttärimatkan muistelun sijaan aloin pohtia, miten odotusta ”puhkutaan”. Yleensä suomen kielessä kun puhkutaan intoa tai innostusta, harvemmin odotusta. (Matkalla parhaan ystäväni synttäreille puhkuin intoa ja olin täynnä odotusta.)

Sen sijaan, että ruotisin sisustuskuvaston käännöspuoskarointia (”loputtoman uteliaisuutemme viimeisimmät hedelmät”) sen enempää, haluan vain nostaa esiin, miten surullista on, että taitavan kääntäjän työtä arvostetaan tällä konekäännösaikakaudella yhä vähemmän. Kehnoja käännöksiä pohtii myös suomentaja Kersti Juva elokuussa ilmestyneessä blogitekstissään. Hän arvelee, että ”kääntäjä” ei ole aina vaivautunut paneutumaan viestin merkitykseen, vaan on laittanut sanoja mekaanisesti peräkkäin siinä toivossa, että lukija ymmärtää. Tällainen vieraan kielen rakenteiden ja sanastojen apinointi synnyttää lauseita, joissa kieltä käytetään epäsuomalaisesti.

Joskus huonoa käännöstä perustellaan ajan tai rahan puutteella. Kuvaston julkaisseella huonekalujätillä olisi kuitenkin takuulla ollut varaa teettää tekstistään vivahteikas suomennos. Jatkan kuvaston katselua ja koetan uskoa, että

”Tämä kuvasto on puolellasi ja kaikenlaisia turhia odotuksia vastaan.”

Asiatyyli, Kielikuraattori

Supistetun ajan toiminnan maksukäytännöt

geralt

Kuva: geralt (pixabay.com)

Kotimaisten kielten keskus on tehnyt vuosien ajan loistavaa työtä saadakseen viranomaisteksteistä ymmärrettävämpiä. Valitettavasti Kotuksen ohjeet eivät ole vielä saavuttaneet kaikkia kaupunkeja – esimerkiksi jotkut kotikaupunkini viranomaisista näyttävät olevan autuaan tietämättömiä virkakielen karikoista. Tänään sain “varhaiskasvatuksen asiakasperheille” suunnatun kirjeen, jonka monimutkaisuus on vertaansa vailla. Virkamiehen huoneentaulun innoittamana olen listannut muutamia vinkkejä, joiden avulla kirjeestä saisi ymmärrettävämmän, selkeämmän ja vuorovaikutteisemman.

Miksi teksti tehdään?

Kirjoittajan pitää aina miettiä tekstinsä tarkoitus. Jos haluaa saada vastaanottajan tekemään jotakin, on annettava selkeitä ohjeita. Saamassani kirjeessä –  joka ilmeisesti on tarkoitettu ohjeistavaksi – ei ole yhtäkään käskymuodossa olevaa tee näin -lausetta. Sen sijaan kirje vilisee hämäriä passiivirakenteita, joissa kerrotaan “asiakasmaksun perusteena olevan tuntiportaan määräytymisestä”. Lisäksi kirjeessä käytetään etäännyttävää kolmatta persoonaa: “huoltaja varaa…”, “huoltajan tekemä hoitoaikailmoitus…” sen sijaan, että puhuteltaisiin vastaanottajaa suoraan (varaa, ilmoita, tee).

Lainaus kirjeestä:
“porras varataan koko toimintavuodeksi 1.8. – 31.7. Kuukausittaista tuntiporrasta voidaan kuitenkin tarkistaa ajalle 1.1.-31.7, mikäli huoltaja ilmoittaa muutoksesta 15.12. mennessä.”
“Ohjelmassa on mahdollista ilmoittaa vanhempien työstä, opiskelusta tai muista järjestelyistä johtuva lapsen säännöllinen vapaapäivä, jolloin lapsi ei käytä ko. päivänä lainkaan varhaiskasvatuspalvelua. Tällainen päivä merkitään ohjelmaan ennalta sovittuna vapaapäivänä, eikä päivä kuluta lapselle varattuja hoitotunteja.”

Muokattu ehdotus:
Y:n kaupunki on alkanut käyttää uutta hoitoaikajärjestelmää. Tässä kirjeessä saat ohjeet siitä, miten järjestelmä toimii.
1) Kirjaudu hoitoaikajärjestelmään osoitteessa XXX.fi.
2) Täytä hoitoaikalomake  joka kuukauden X päivään mennessä.
3) Ilmoita lomakkeella myös ne päivät, jolloin lapsenne ei tarvitse hoitoa.
jne.

Kenelle teksti on suunnattu?

Tekstin sanasto pitää valita sen mukaan, kenelle teksti on suunnattu. Monet kirjeessä vilisevät sanat (kuten “hoitoaikaperusteinen”, “tuntiporras”, “hoitoaikaporras” tai “maksuporras”) saattavat olla viranomaisille täysin selviä, kun taas tavallinen lukija putoaa portailta aika nopeasti. Huomiota herättävät myös kirjeen kapulakieliset ilmaukset. Sen sijaan, että puhuttaisiin hoidossa olevasta lapsesta, puhutaankin “varhaiskasvatuspalveluita käyttävästä lapsesta”. Viranomaisen näkökulmasta teksti saattaa tuntua neutraalilta, mutta lukijalle kirje herättää etäisen ja tylyn sävyn (“mahdollisia käyttämättä jääneitä tunteja ei hyvitetä”). Asiallinen teksti ottaa huomioon vastaanottajan näkökulman. Koska kyseessä on kirje, olisi tekstissä voinut hyödyntää kirjeelle tyypillisiä rakenteita. Mukana olisi voinut olla alku- ja lopputervehdys sekä suoria persoonallisia viittauksia vanhempien elämäntilanteeseen, esim.

Aloitus:
Tervehdys täältä varhaiskasvatusvirastosta!

Lapsenne on syksyllä mukana päiväkodissa/esikoulussa. Jotta hoitopäivät sujuisivat perheenne kannalta mahdollisimman sujuvasti, olemme koonneet tähän kirjeeseen ohjeita…

 Lopetus
Mukavaa syksyn jatkoa!

Mitä tekstistä voisi jättää pois?

Kirjeen teksti vaikuttaa enemmän muistilistalta viranomaiselle itselleen kuin ohjeistukselta vanhemmille. Taustatiedot ja asioiden väliset kytkennät eivät käy ilmi, vaan teksti poukkoilee hämmentävän epäloogisesti aiheesta toiseen. Lisäksi kirjeessä annetaan vastaanottajan näkökulmasta ylimääräistä tai peräti turhaa tietoa ammattislangilla, jonka merkitys ei aukea tavalliselle lukijalle. Esimerkiksi keskellä kirjettä on kolmen rivin mittainen kappale, jossa kerrotaan “sijoituspäätöksestä” ja “ohjelmasta” ilman, että kumpaakaan käsitettä on mainittu kertaakaan aiemmin.

Lainaus kirjeestä:
“Jos lapsen sijoituspäätös alkaa kuluvaa kuukautta seuraavan kuukauden puolella, on ohjelmassa siirryttävä ko. kuukauteen näytön oikeassa ylälaidassa olevaa nuolta klikkaamalla. Muuten näytöllä on näkyvissä teksti, ettei tietoja löydy.”

Puhutaanko tässä nyt lastensuojeluun liittyvästä sijoituksesta vai normaalista päiväkotipaikasta? Entä mistä löytyy mystinen ohjelma, joka väärän klikkauksen jälkeen ilmoittaa, “ettei tietoja löydy”?

Hyvä perusohje viranomaiselle on: lyhennä aina, kun voit. Usein havainnolliset kaaviot, kuviot ja luettelot toimivat paremmin kuin pitkät sanalliset selvitykset.

***

Hyvä viranomaisteksti on selkeä, ymmärrettävä ja tilanteeseen sopiva. Lisäksi se ottaa lukijan huomioon niin, että viranomaistekstin luettuaan lukija tietää, mitä tehdä. Luulenpa, että “varhaiskasvatuksen asiakasperheistä” yksikään ei tämän kirjeen luettuaan tiedä, mitä häneltä odotetaan.

Lähteet, Viitetekniikka

Lähdeluettelon haasteet: kuka kumma kustantaja?

Hans_pixabay

Kuva: Hans (pixabay.com)

Jos et tiedä, mitä eroa on kustantajalla, julkaisijalla ja painajalla, lue tämä juttu!

1. Mitä eroa on kustantajalla ja julkaisijalla?
Juridisesti ei mitään eroa. Voidaan ajatella, että julkaisija vastaa lehden tai kirjan sisällöstä, kun taas kustantaja huolehtii liiketoiminnasta. Julkaisija voi olla myös järjestö, ryhmä tai yhdistys, kun taas kustantaja on lähes poikkeuksetta kustannustoiminnan harjoittaja. Lähdeluetteloon merkitään julkaisija tai kustantaja, yleensä julkaisulla on jompikumpi.

2. Mitä eroa on kustantajalla ja painajalla?
Eroa on kuin yöllä ja päivällä. Kustantaja vastaa teoksen sisällöstä, kantaa taloudellisen vastuun koko kustannushankkeesta, huolehtii kirjan/lehden/teoksen markkinoinnista, kuvituksesta, käännösoikeuksista, sopimuksista, painosmäärästä, uusintapainoksista, ulkoasusta… Painaja taas tekee konkreettisen painotyön saatuaan kustantajalta toimeksiannon. Käytännössä painaja huolehtii siitä, että kustantajan sähköisesti täysin valmiiksi tekemä materiaali saa paperisen ulkomuodon. Lukijan kannalta kustantaja on paljon oleellisempi tieto kuin painaja, sen vuoksi lähdeluetteloon merkitään vain kustantajan tiedot.

3. Onko Otavan kotipaikka Keuruu?
Jotkut opiskelijat ovat hämmentyneet, kun kirjassa Otavan kotipaikaksi onkin laitettu Keuruu. Kyse on käsitesekaannuksesta: Otavan kirjaPAINO sijaitsee Keuruulla. Kirjapaino kuuluu kyllä Otava-konserniin, mutta se ei ole Otavan kirjakustantamon kotipaikka. Otava-kustantamon kotipaikka on Helsinki, ja sen pääkonttori sijaitsee lähes legendaarisessa graniittilinnassa Uudenmaankadulla. On tärkeä erottaa painaja ja kustantaja (ks. kohta 2).

 

4. Onko WSOY:n kotipaikka Juva?
WSOY:llä on painotalo, joka sijaitsee Juvalla. WSOY:n kirjakustantamon kotipaikka on kuitenkin Helsingissä, joten lähdeluetteloon WSOY:n kotipaikaksi merkitään Helsinki.

 

5. Miten merkitään kustantajan kotipaikka, jos niitä on monta?
Suurilla kustantamoilla saattaa olla toimistoja ympäri maailmaa. Valitse silloin teoksessa mainituista kaupungeista ensimmäiseksi mainittu. Jos kannessa lukee ”John Benjamins Publishing Company: Amsterdam – Philadelphia”, voit tiivistää kustantajan lähdeluetteloon: Amsterdam: John Benjamins.

 

6. Miten lähteisiin merkitään kustantajan kotipaikka, jos kotipaikkaa ei ole merkitty?
Etsi kustantajan kotipaikka käymällä kustantajan kotisivuilla. Jos et löydä kustantajan kotisivuja etkä kustantajan kotipaikkaa, on syytä tarkistaa, kuinka luotettavasta lähteestä on kyse. Kädessäsi saattaa olla omakustanne, jonka luotettavuus opinnäytetyön lähteenä kannattaa tarkistaa erityisen huolella. Millaisia argumentteja kirjoittaja käyttää? Miten hän perustelee väitteensä? Millaisiin lähteisiin hän vetoaa? Jos kaikesta huolimatta haluat käyttää kirjaa, etkä vieläkään tiedä kustantajan kotipaikkaa, merkitse lähdeluetteloon vain kustantajan nimi.

Asiatyyli, Kielikuraattori, Lähteet, Viitetekniikka

Tekstiviite ja sivunumerot

Pexels_pixabay
Kuva: Pexels (pixabay.com)

Tänä keväänä opinnäytetöiden tekijät ovat merkinneet lähdeviitteitä kiitettävästi: lähdeviitteitä on näkyvissä muuallakin kuin kappaleen lopussa, nettilähteisiin on tehty kunnolliset viittaukset ja lakiviitteet ovat kohdillaan, hienoa! Yksi asia kaipaa kuitenkin vielä vähän viilausta: silloin tällöin tekstiviitteistä puuttuvat sivunumerot. Perussääntönä on, että tekstiviitteeseen merkitään 1) tekstin tekijän sukunimi (tai tekijöiden sukunimet), 2) teoksen tai tekstin julkaisuvuosi sekä 3) ne sivunumerot, joissa referoitava tai siteerattava asia on alun perin mainittu. Siis tähän tapaan:

Kvalitatiivinen aineisto on rikasta – se on näyte vastaajien omasta kokemusmaailmasta, jolloin sen tulkintamahdollisuudetkin ovat suuret (Alasuutari 2001: 88–89).

On vain kaksi tapausta, jolloin sivunumeroita ei tarvitse merkitä. Ensimmäinen tapaus on sellainen, jossa kirjoittaja viittaa koko tekstiin/julkaisuun/kirjaan, ei siis mihinkään yksittäiseen kohtaan. Esimerkiksi näin:

Haapanen ja Passi (2016) tarkastelevat opinnäytetyössään sitä, millaisia rooleja lastentarhanopettajat antavat itselleen ja työlleen osana pakolaislapsen kotoutumisen prosessia.

Koska lainauksessa kerrotaan opinnäytetyön päätehtävä, ei tekstiviitteeseen tarvitse merkitä sivunumeroita. Tässä esimerkissä viitemerkintä on upotettu osaksi virkettä, jolloin suluissa mainitaan vain tekstin julkaisuvuosi, ei siis uudelleen tekijöitä.

Toinen tapaus, jolloin sivunumerot voi jättää merkitsemättä, on tapaus, jossa lainataan verkkodokumenttia, johon ei ole merkitty sivunumeroita – näin on usein laita lehdistötiedotteissa tai järjestöjen verkkosivuilla. Esimerkiksi näin:

Suomessakin turvapaikanhakijamäärät olivat voimakkaassa kasvussa vuonna 2015, ja sisäministeriö (2016) ilmoitti, että vuonna 2015 Suomeen saapui 32 478 turvapaikanhakijaa. Vuonna 2014 koko vuoden hakijamäärä oli vain 3 651 (Maahanmuuttovirasto 2015).

Tässä katkelmassa lähteinä ovat sisäministeriön verkkosivu ja Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote. Kummassakaan alkuperäisessä lähteessä ei ole näkyvillä sivunumeroita, joten niitä ei keksitä viitteeseenkään. (Jos aloit ihmetellä, miksi sisäministeriö kirjoitetaan pienellä ja Maahanmuuttovirasto isolla, voit käydä tutustumassa Kielitoimiston ohjepankkiin.)

Jos kirjoittaja lainaa selvästi jostakin kirjasta yksittäistä kohtaa, mutta jättää sivunumerot merkitsemättä, lukijalle  – joka saattaa olla opinnäytetyön arvioija – herää helposti epäilys, ettei kirjoittaja ole välttämättä itse viihtynyt alkuperäisen lähteen äärellä. Ehkä lainaus onkin lainauksen lainaus netistä löytyneestä luentomateriaalista, artikkelista tai opinnäytetyöstä? Mitä tarkempi lähdeviitetekniikka, sitä luotettavampi teksti.

Lähteet, Viitetekniikka

Käytäväkeskustelu opparin lähteenä

Kuva: kpgolfpro (pixabay.com)
Kuva: kpgolfpro (pixabay.com)

Ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä lähteenä voi olla ammattilaisen haastattelu tai sähköpostiviesti. Jos haetaan tietoa vaikkapa päihdekuntoutujille suunnatun asumisyksikön toiminnasta tai yksikön asukkaiden taustoista, on yksikön työntekijä usein paras tietolähde. (Ei kuitenkaan aina. Joskus tietoa näistä asioista löytyy myös painetuista lähteistä, jotka ovat opinnäytetyöntekijöiden ensisijaisia lähteitä.) Nyt olen lukenut useita opinnäytetöitä, joissa näihin taustahaastatteluihin viitataan ylimalkaisesti tai epäjohdonmukaisesti, minkä vuoksi on syytä kerrata painamattomiin lähteisiin tehtävät viitemerkinnät.

Kun opinnäytetyössä viitataan keskusteluun ammattilaisen kanssa, tekstiviite ja lähdeviite merkitään samaan tapaan kuin painetuissa lähteissä. Mukaan tulee kuitenkin myös henkilön titteli tai koulutus, lähteen laji (suullinen tiedonanto, haastattelu, sähköpostiviesti), päivämäärä sekä mahdollisesti myös merkintä tekijöiden hallussa, jos se pitää paikkansa. Esim.

1. Tieto on saatu käytäväkeskustelussa:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Suullinen tiedonanto Y:n yksikössä 10.4.

2. Tieto on saatu laajemmassa suullisessa haastattelussa:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Suullinen haastattelu 10.4.

3. Tieto on saatu sähköpostiviestissä:

Tekstiviite:
Keväällä 2016 yksikössä asui 16 henkilöä, joilla kaikilla oli päihdetausta (Meikäläinen 2016).

Lähdeluetteloon:
Meikäläinen, Matti 2016. X:n toiminnanjohtaja. Sähköpostiviesti 10.4. Tekijöiden hallussa.

Aina, kun opinnäytetyössä referoidaan suullista haastattelua tai sähköpostiviestiä, opinnäytetyön tekijöiden täytyy kysyä henkilöltä lupa lainauksen käyttöön. On eettistä ja hyvien tapojen mukaista antaa henkilön myös lukea lainaus uudelleen, niin että hän voi tarvittaessa tarkentaa tai korjata sitä. Kiireessä käytävällä annettua tietoa ei välttämättä ole tarkoitettu opinnäytetyöhön laitettavaksi – ainakaan sellaisenaan.

Joskus opiskelijat kysyvät, kuinka paljon tällaisia painamattomia lähteitä – haastatteluja, keskusteluja tai sähköpostiviestejä – voi käyttää opinnäytetyön lähteenä. Yleisohjeeni on, että niin vähän kuin mahdollista. Toisinaan käyttö on kuitenkin perusteltua, kunhan viittauksen tekee korrektisti.

Asiatyyli

Pilkunviilaaja perusasian äärellä

Kuva: stockers9 (freeimages.com)Kuva: stockers9 (freeimages.com)
Kuva: stockers9 (freeimages.com)

Keskisuomalaisen mukaan professori Jaakko Leino pitää suomen kielen pilkkusääntöjä niin vaikeina, että suomen kielestä valmistuneet maisteritkaan eivät niitä osaa. Nettikeskusteluissa monet äidinkielen opettajat olivat asiasta Leinon kanssa eri mieltä. Yhtenäinen näkemys näytti olevan, että säännöt ovat selkeät ja loogiset, ”kunhan tietää, mikä on lause”. Tässä onkin ongelman ydin.

Törmäsin itse jokin aika sitten ekaluokkalaisen äidinkielen kirjaan, jossa kerrottiin, että ”lause alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen.” Olin kuullut aiemminkin, että alakoulun oppikirjoissa sekoitetaan iloisesti virkkeen ja lauseen käsitteet, mutta se, mikä todella huolestutti minua, oli opettajan reaktio, kun huomautin asiasta. Odotin pedagogista perustelua, esim. ”emme halua sekoittaa lapsen päätä liian monilla kieliopillisilla käsitteillä”, mutta sainkin täysin virheellisen kieliopillisen näkemyksen: opettaja kertoi (”varmana tietona”), että enää ei ole olemassa virkkeitä ja lauseita, vaan nykyään puhutaan pelkistä lauseista.

Oppikirjojen rooli pilkkusääntöjen oppimisen hankaluudessa on valtava, sillä aapisten levittämä harhakäsitys näkyy myös omilla kielenhuoltotunneillani ammattikorkeakoulussa. Jotta pilkkusääntöjen opettelu olisi helpompaa, lasten olisi opittava

1) mikä on virke,
2) mikä on lause,
2) mikä on predikaatti,
3) mikä on päälause ja
4) mikä on sivulause.

Kertauksen vuoksi:

Virke on tekstin osa, joka alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen, huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin. Virke voi koostua yhdestä tai useammasta lauseesta. (Esim. Olet ihana, kun autat minua pilkkusääntöjen opettelussa!Lause on virkkeen osa, jossa on predikaatti, esim. Tänään satoi rankasti. Lause voi koostua myös vain yhdestä sanasta, kunhan se on predikaatti, esim. Sataa. Predikaatti on aktiivi- tai passiivimuotoinen myöntö- tai kieltomuodossa oleva verbi (esim. tulen, en tule, tulette, tullaan). Predikaattien määrä kertoo, kuinka monta lausetta virkkeessä on. Esimerkiksi seuraavassa virkkeessä on kolme lausetta: Olet ihana, kun autat minua pilkkusääntöjen opettelussa, vaikka ulkona paistaa aurinko! Päälause on sellainen lause, joka voi esiintyä yksinäisenä virkkeenä (esim. Olet ihana!), sivulause taas esiintyy aina päälauseen kanssa. Sivulauseet voivat olla 1) relatiivilauseita, jotka alkavat relatiivipronomineilla joka tai mikä (tai näiden taipuneilla muodoilla), 2) alistuskonjunktiolauseita, jotka alkavat alistuskonjunktiolla (esim. että, jotta, koska, kun…), tai 3) kysyviä sivulauseita, jotka alkavat kysymyssanalla tai sanalla, jossa on kysyvä liitepartikkeli –kO.

Kun tiedät nämä käsitteet, voit lukea Kielikellossa 3/2008 julkaistun Raija Lehtisen mainion artikkelin, jossa Lehtinen pohtii yleisimpiä pilkkuvirheitä erittäin havainnollisesti. Sen jälkeen voit käydä kertaamassa pilkkusäännöt Oulun yliopiston Kirjoittajan abc-sivustolla. Lopuksi voit vielä testata taitosi tekemällä Kotuksen valaisevat  pilkkutestit.

Onko pilkuilla sitten väliä? No, on ainakin sille ressukalle, joka yhä uudestaan yläkoulun äidinkielen tunneilla joutuu Siperiaan prokuraattorin pilkkuvirheen vuoksi: Armoa ei, Siperiaan! 

Puheviestintä

Puuttuuko tuomarilta jokin aisti?

pixabay_ice-hockey-583676_640
Kuva: pixabay.com

Katselin ihaillen Suomen jääkiekkomaajoukkueen päävalmentajan Kari Jalosen tiukkaa mutta asiallista kritiikkiä sen jälkeen, kun päätuomari oli antanut jääkiekkoilija Leo Komaroville kovan tuomion: polvitaklauksen takia pelistä ulos. Jalonen kuvaili pelin jälkeisessä televisiohaastattelussa tilannetta ”katastrofiksi”. Jalonen oli ulkoisesti rauhallinen ja asiallinen, vaikka mielessä varmaan myllersivät monenlaiset tunteet. Myöhemmin Hesarin jutussa pelaaja Topi Jaakola sanoi: ”Ensi kertaa urallani kommentoin tuomareiden työskentelyä. Vitosessa ei ollut mitään järkeä. Onneksi se ei ratkaissut peliä”.

Miksi sitten ihailen tällaista arvostelua? Sen vuoksi, että esimerkiksi netin keskustelupalstoilla jääkiekkofanien antama kritiikki tuomarityöskentelystä oli kaikkea muuta kuin asiallista, sillä se kohdistui lähinnä tuomareiden persoonaan tai fyysisiin ominaisuuksiin. (Arvaatte ehkä, mikä aisti tuomareilta monen mielestä puuttui.) Julkisuudessa sekä valmentajat että pelaajat toimivat juuri niin kuin pitääkin. Kun kokee vääryyttä, voi luonnehtia tilannetta tai ihmisen toimintaa, ei mokan tehnyttä ihmistä. Negatiivista tosin on se, että Topi Jaakola käyttää lehtijutussa ääri-ilmaisua (ei mitään järkeä). Ääri-ilmaisut (esim. ei koskaan, ei mitään, ei ikinä, aina, kaikki) ovat hyvin tyypillisiä konfliktitilanteissa, vaikka ne eivät ole kovin rakentavia. Toisaalta Jaakola luonnehtii omaa toimintaansa epätavalliseksi (ensi kertaa urallani kommentoin tuomareiden työskentelyä) ja näin osoittaa, että normaalisti pelaajien ei kuulu antaa kritiikkiä vaan heidän on tyydyttävä tuomareiden päätöksiin ja elettävä niiden mukaan. Toivoisin, että jääkiekkofanitkin oppisivat näkemään tilanteen pelaajien ja valmentajien silmin: tuomari on tehnyt virheen, mutta siinä kaikki. Hänen persoonaansa tai fyysisiin ominaisuuksiinsa mokalla ei ole mitään vaikutusta.

Ja toivottavasti opiskelijani muistavat, että arvioin aina heidän suorituksiaan, en koskaan heidän persoonaansa. Mokia sattuu, ja aika usein ne voi korjata. Nähtäväksi jää, miten tämä moka korjataan.

Lähteet, Viitetekniikka

Lain nimessä

Kuva: pixabay.com
Kuva: pixbay.com

Sosiaalialan opinnäytetöissä viitataan usein lakeihin ja asetuksiin. Koska niihin tehtävät viittaukset eivät ole aivan yksiselitteisiä, päätin käydä niitä läpi vielä tässä blogissa. Nämä ohjeet on räätälöity ensisijaisesti Metropolian opiskelijoille, ja ohjeissa on vedetty joitakin mutkia suoriksi: funktionaalisuus ennen kaikkea! Vaikka lakiviitteiden merkintätavat eroavatkin eri oppilaitoksissa, missään ei hyväksyttäisi näin ylimalkaista viittausta (jonka nähtyäni päätin, että nyt on lakipostauksen aika): Finlex 2014. Finlex on oikeusministeriön omistama julkinen ja maksuton Internet-palvelu, ja sitä kautta pääsee kätevästi lukemaan lakitekstejä, mutta tekstiviitteeseen sitä ei laiteta.

Kun tekstissä viitataan lakiin, viitteeseen laitetaan lain nimi, vuosiluku, jolloin laki on annettu (mutta ei välttämättä tullut vielä voimaan) sekä säädösnumero:

Henkilötietojen ja arkaluonteisten asioiden käsittelystä määrätään laissa (Henkilötietolaki 1999/523).
TAI
Henkilötietolaki (1999/523) määrää, mitkä asiat ovat arkaluonteisia ja miten henkilötietoja saa käsitellä.

Kun viittaus tehdään tiettyyn pykälään, tekstiviitteeseen laitetaan näkyviin myös pykälä:

Lain mukaan arkaluonteista tietoa, esimerkiksi henkilön sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiansa sosiaalihuollon palveluita, saa käsitellä vain henkilön omalla suostumuksella (Henkilötietolaki 1999/523 § 12).

Lähdeluetteloon laki merkittäisiin näin:

Henkilötietolaki 1999/523. Annettu Helsingissä 22.4.1999.

Jos haluaa helpottaa lukijaa ja ohjata hänet lähdeluettelon kautta helposti lain äärelle, voi lähdeluetteloon lisätä myös verkko-osoitteen:

Henkilötietolaki 1999/523. Annettu Helsingissä 22.4.1999. Saatavilla sähköisesti osoitteessa <https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990523.>

Lakeihin tulee jatkuvasti muutoksia, mutta jos opinnäytetyössä viitataan ajantasaiseen lakiin, ei viitteeseen tarvitse laittaa näkyviin alkuperäistä lakia tai julkaisemisen jälkeen lakiin tehtyjä muutoksia. Sekin on hyvä muistaa, että vaikka pitkiä suoria sitaatteja on muuten syytä välttää, kannattaa lakeja usein lainata sanatarkasti, niin ettei tekstin alkuperäinen merkitys muutu. Lyhyissä lainauksissa sitaatti osoitetaan lainausmerkeillä, pitkissä (yli kolmen rivin mittaisissa) lainauksissa suoran lainauksen voi osoittaa typografisin keinoin, esimerkiksi pienentämällä ja sisentämällä lainatun tekstin, jolloin ei tarvita lainausmerkkejä.

Dura lex, sed lex. Laki on kova, mutta se on laki.

Asiatyyli

Hulkkosen Paula on tutkinut kirjassaan…

freeimages_porah_kirjat
Kuva: porah (freeimages.com)

Opinnäytetyön pohjalla on aina aiempia tutkimuksia, teoriataustaa, muita opinnäytetöitä ja monia metodisia ratkaisuja, jotka pitää osata perustella kirjallisuuteen nojaten. Se, miten noihin muihin tutkimuksiin viitataan, onkin sitten oma taiteenlajinsa, jota olen käsitellyt tässäkin blogissa moneen kertaan. Tällä kertaa keskityn siihen, miten aiempaan tutkimukseen viitatessa on yleensä tärkeää nostaa pääosaan tulokset, ei siis tutkimuksen muotoa sinänsä – tai tutkijaa etunimineen. Olen lähiaikoina törmännyt useaan opinnäytetyöhön, jossa kirjoittaja viittaa aiempiin tutkimuksiin siten, että nostaa pääosaan väitöskirjan, tutkijan etunimineen, artikkelin tai hankkeen, siis tähän tapaan:

  • Väitöskirjassaan Anelma Kuusinen (2013) keräsi lomaketutkimuksella tietoja yli 700 pietarilaiselta lapselta siitä, miten…
  • Eräässä kirjoittamassaan artikkelissa Sanelma Tiensuu (2002: 5) pohti, minkä vuoksi…
  • Aiheesta X on toteutettu monta hanketta, esimerkiksi Y-hanke, Z-hanke ja W-hanke. Hankkeisiin saatiin rahoitusta Ö:ltä ja L:ltä, ja ne toteutettiin vuosina 2012–2014.
  • Kirjassaan Hulkkosen Paula [sic] tarkasteli erilaisia tapoja

Tieteellisessä tyylissä tutkijaan ei yleensä viitata muulla kuin sukunimellä (poikkeuksena ne tutkijat, joilla on paljon sukunimikaimoja samalla alalla, jolloin etunimen käyttö erottaa heidät muista) eikä tapana ole nimetä tutkijan tekstiä väitöskirjaksi, tutkimukseksi, artikkeliksi tai lehtijutuksi. Se, millaisesta lähteestä on kysymys, selviää lukijalle kyllä lähdeluettelosta. Aiemmin samasta aiheesta tehtyjen hankkeiden rahoittajiakaan ei ole tapana luetella; jos lukija on niistä kiinnostunut, hän voi itse käydä lukemassa hankeraportin. Sekin on tärkeää muistaa, että toisten tutkimustuloksiin viitatessa oletetaan niiden pitävän ajattomasti paikkansa, jolloin oikea aikamuodon valinta olisi preesens (tai joissain tapauksissa perfekti). Edellä olevat viittaukset voisikin muotoilla näin:

  • Kuusinen (2013) on tutkinut sitä, miten…
  • Tiensuu (2002: 5) pohtii, minkä vuoksi…
  • Aiheen X ajankohtaisuudesta kertoo sekin, että aiheesta on toteutettu monia hankkeita (Y-hanke 2012; Z-hanke 2013; W-hanke 2014).
  • Hulkkonen (2014) tarkastelee erilaisia tapoja…

Lähteen laji on tärkeä silloin, kun sitä halutaan korostaa. Voi esimerkiksi kertoa, mitä aiheesta sanotaan alan oppikirjoissa, joissa tieto on usein tiivistettyä ja yksinkertaistettua:

  • Oppikirjoissa (ks. esim. Aho 2002; Salo 2012; Virtanen 2014) aihetta X käsitellään usein…

Aiheen ajankohtaisuutta taas voi perustella sillä, millaisilla foorumeilla aiheesta on käyty keskustelua:

  • Aiheesta on käyty paljon keskustelua sanomalehdissä (esim. Hulkkonen 2014; Vartiainen 2014; Keinänen 2014), internetissä (esim. Heinänen 2014; Kuusinen 2014; Karttunen 2014) ja alan ammattilehdissä (esim. Veräjä 2012; Harjuviita 2013; Siitonen 2014).

Se, että tutkijaan viitataan tekstissä pelkällä sukunimellä, on mielestäni myös osoitus demokratiasta. Etunimestä kun voi päätellä kirjoittajan sukupuolen – ja joskus jopa iän. Mitä luulet, kumpi seuraavista henkilöistä on vanhempi: Raimo vai Jimi?