Avainsana-arkisto: kielioppi

Kun ”kuvasto on puolellasi”

milivanily_pixabay
Kuva: milivanily (pixabay.com)

Lauantaiaamu. Kuppi kahvia, perjantaisiivouksen jäljiltä kiiltelevä keittiö ja uusi sisustuskuvasto. Täydellinen leppoisa aamuhetki –  kunnes erehdyin kauniiden sisustuskuvien katselun lisäksi myös lukemaan kuvastoa. Teksti paljastui kauttaaltaan kehnoksi käännösyritelmäksi.

”Kotona on tärkeintä viihtyä ja nauttia olostaan. Joinakin iltoina siihen liittyy kiivasta kokkailua ja toisina vain leppoisaa löhöilyä ruudun ääressä. Jos tällainen asenne miellyttää, innostut taatusti uudesta kuvastostamme.”

Tässä katkelmassa huomioni kiinnittyi erityisesti pronominin ”siihen” epäselvään käyttöön sekä kummalliseen mainintaan ”asenteesta”. Mihin ”siihen” liittyy kiivasta kokkailua ja millaiseen ”asenteeseen” lukijan pitäisi mieltyä?

Sitten kuvastossa herätellään nostalgisia tunteita vetoamalla lapsuusmuistoihin:

”Kun olit lapsena matkalla parhaan kaverisi synttäreille, puhkuit varmasti odotusta.”

Synttärimatkan muistelun sijaan aloin pohtia, miten odotusta ”puhkutaan”. Yleensä suomen kielessä kun puhkutaan intoa tai innostusta, harvemmin odotusta. (Matkalla parhaan ystäväni synttäreille puhkuin intoa ja olin täynnä odotusta.)

Sen sijaan, että ruotisin sisustuskuvaston käännöspuoskarointia (”loputtoman uteliaisuutemme viimeisimmät hedelmät”) sen enempää, haluan vain nostaa esiin, miten surullista on, että taitavan kääntäjän työtä arvostetaan tällä konekäännösaikakaudella yhä vähemmän. Kehnoja käännöksiä pohtii myös suomentaja Kersti Juva elokuussa ilmestyneessä blogitekstissään. Hän arvelee, että ”kääntäjä” ei ole aina vaivautunut paneutumaan viestin merkitykseen, vaan on laittanut sanoja mekaanisesti peräkkäin siinä toivossa, että lukija ymmärtää. Tällainen vieraan kielen rakenteiden ja sanastojen apinointi synnyttää lauseita, joissa kieltä käytetään epäsuomalaisesti.

Joskus huonoa käännöstä perustellaan ajan tai rahan puutteella. Kuvaston julkaisseella huonekalujätillä olisi kuitenkin takuulla ollut varaa teettää tekstistään vivahteikas suomennos. Jatkan kuvaston katselua ja koetan uskoa, että

”Tämä kuvasto on puolellasi ja kaikenlaisia turhia odotuksia vastaan.”

Mainokset

Suomea suomeksi: Miksi maku taipuu muotoon maun mutta laku muotoon lakun?

shirley_pixabay_lakut

Kuva: Shirley (pixabay.com)

Pari päivää sitten radiossa toimittaja kertoi säästä ja alkoi epäröidä utu-sanaa taivuttaessaan: ”heikko näkyvyys udun…tai utun vuoksi.” Toimittajan epäröinti johtui suomen kielen erikoisuudesta, jota kutsutaan astevaihteluksi. Se tarkoittaa, että monissa sanoissa (mutta ei kaikissa) konsonanteilla on heikko ja vahva aste, esim. matto – maton, mato – madon. Utu-sana esiintyy puheessa niin harvoin, että toimittajan kielikorva ei heti tunnistanut, että sana kuuluu normaalin astevaihtelun piiriin, siis utu – udun.

Kvantitatiivinen astevaihtelu tarkoittaa geminaattaklusiilin (kk, pp, tt) vaihtelua yksinäisklusiilin (k, p, t) kanssa, ja kvalitatiivisella astevaihtelulla tarkoitetaan tilannetta, jossa yksinäisklusiili vaihtelee toisen konsonantin tai konsonantin kadon kanssa (esim. ampua – ammun, taika – taian). Astevaihtelun pääsääntö on, että avotavussa eli vokaaliloppuisessa tavussa on vahva aste (matto) ja umpitavussa eli konsonanttiloppuisessa tavussa heikko aste (maton). Ulkomaalaisille hankaluuksia syntyy siitä, että tästä pääsäännöstä on monia poikkeuksia. Suomalaisille hankaluutta saattaa aiheutua siitä, että monet nuoret lainasanat, henkilönnimet sekä hoivakielen ja slangin sanat jäävät astevaihtelun ulkopuolelle.

Hyvä muistisääntö on, että kvalitatiivinen astevaihtelu on lainasanoissa harvinaista. Emme sano auto – *audon, muki – *mu´in tai laku – *laun. Kvantitatiivinen astevaihtelu (kakku – kakun -tapaukset) taas säilyy usein niin laina- kuin slangisanoissakin, esim. donkata – donkkaan tai punkku – punkun. Aivan aukoton muistisääntö tämä ei tietenkään ole, niin kuin ei mikään muukaan sääntö, kun on kielestä kysymys. Ainakin minä tapaan ystäväni aina Stokkan kellon alla.

Pilkunviilaaja perusasian äärellä

Kuva: stockers9 (freeimages.com)Kuva: stockers9 (freeimages.com)

Kuva: stockers9 (freeimages.com)

Keskisuomalaisen mukaan professori Jaakko Leino pitää suomen kielen pilkkusääntöjä niin vaikeina, että suomen kielestä valmistuneet maisteritkaan eivät niitä osaa. Nettikeskusteluissa monet äidinkielen opettajat olivat asiasta Leinon kanssa eri mieltä. Yhtenäinen näkemys näytti olevan, että säännöt ovat selkeät ja loogiset, ”kunhan tietää, mikä on lause”. Tässä onkin ongelman ydin.

Törmäsin itse jokin aika sitten ekaluokkalaisen äidinkielen kirjaan, jossa kerrottiin, että ”lause alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen.” Olin kuullut aiemminkin, että alakoulun oppikirjoissa sekoitetaan iloisesti virkkeen ja lauseen käsitteet, mutta se, mikä todella huolestutti minua, oli opettajan reaktio, kun huomautin asiasta. Odotin pedagogista perustelua, esim. ”emme halua sekoittaa lapsen päätä liian monilla kieliopillisilla käsitteillä”, mutta sainkin täysin virheellisen kieliopillisen näkemyksen: opettaja kertoi (”varmana tietona”), että enää ei ole olemassa virkkeitä ja lauseita, vaan nykyään puhutaan pelkistä lauseista.

Oppikirjojen rooli pilkkusääntöjen oppimisen hankaluudessa on valtava, sillä aapisten levittämä harhakäsitys näkyy myös omilla kielenhuoltotunneillani ammattikorkeakoulussa. Jotta pilkkusääntöjen opettelu olisi helpompaa, lasten olisi opittava

1) mikä on virke,
2) mikä on lause,
2) mikä on predikaatti,
3) mikä on päälause ja
4) mikä on sivulause.

Kertauksen vuoksi:

Virke on tekstin osa, joka alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen, huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin. Virke voi koostua yhdestä tai useammasta lauseesta. (Esim. Olet ihana, kun autat minua pilkkusääntöjen opettelussa!Lause on virkkeen osa, jossa on predikaatti, esim. Tänään satoi rankasti. Lause voi koostua myös vain yhdestä sanasta, kunhan se on predikaatti, esim. Sataa. Predikaatti on aktiivi- tai passiivimuotoinen myöntö- tai kieltomuodossa oleva verbi (esim. tulen, en tule, tulette, tullaan). Predikaattien määrä kertoo, kuinka monta lausetta virkkeessä on. Esimerkiksi seuraavassa virkkeessä on kolme lausetta: Olet ihana, kun autat minua pilkkusääntöjen opettelussa, vaikka ulkona paistaa aurinko! Päälause on sellainen lause, joka voi esiintyä yksinäisenä virkkeenä (esim. Olet ihana!), sivulause taas esiintyy aina päälauseen kanssa. Sivulauseet voivat olla 1) relatiivilauseita, jotka alkavat relatiivipronomineilla joka tai mikä (tai näiden taipuneilla muodoilla), 2) alistuskonjunktiolauseita, jotka alkavat alistuskonjunktiolla (esim. että, jotta, koska, kun…), tai 3) kysyviä sivulauseita, jotka alkavat kysymyssanalla tai sanalla, jossa on kysyvä liitepartikkeli –kO.

Kun tiedät nämä käsitteet, voit lukea Kielikellossa 3/2008 julkaistun Raija Lehtisen mainion artikkelin, jossa Lehtinen pohtii yleisimpiä pilkkuvirheitä erittäin havainnollisesti. Sen jälkeen voit käydä kertaamassa pilkkusäännöt Oulun yliopiston Kirjoittajan abc-sivustolla. Lopuksi voit vielä testata taitosi tekemällä Kotuksen valaisevat  pilkkutestit.

Onko pilkuilla sitten väliä? No, on ainakin sille ressukalle, joka yhä uudestaan yläkoulun äidinkielen tunneilla joutuu Siperiaan prokuraattorin pilkkuvirheen vuoksi: Armoa ei, Siperiaan! 

Suomea suomeksi: Miksi ”koirat ovat mukavat” kuulostaa huonolta suomelta?

Kuva: LW

Kuva: LW

Eräs blogini lukija oli iltakävelyllä pohtinut ystävänsä kanssa sitä, minkä vuoksi rakenne ”koirat ovat mukavat” kuulostaa huonolta suomelta. Olen erittäin ilahtunut siitä, että muillakin kuin lingvisteillä on iltakävelyillään tällaisia kiehtovia keskustelunaiheita!

Kielikuraattori kommentoi:
Rakenteessa ”koirat ovat mukavat” sana mukavat on predikatiivi; se liittyy olla-verbiin ja luonnehtii sitä, millainen lauseen subjekti eli koirat on. Predikatiivi tulee nominatiiviin (siis muotoon ”mukavat”) kuitenkin vain sellaisissa tapauksissa, joissa on kyse konkreettisesta yksikössä olevasta sanasta, esim. koira on mukava, tai monikkosanasta, esim. häät olivat mukavat. Nominatiivia käytetään siis silloin, kun predikatiivilla ilmaistu asia omistetaan subjektin tarkoitteen kokonaisuudelle. Muita esimerkkejä tästä olisivat käteni ovat turvonneet tai silmät ovat ruskeat. Partitiivia (muotoa mukavia) käytetään sitä vastoin silloin, kun subjekti on ainesana, abstraktisana tai taivutettuna monikkoon. Koska koirat on monikko, ainoa oikea muoto olisi koirat ovat mukavia.

Joskus predikatiivin sijamuodon valintaan vaikuttaa se, millaisesta adjektiivista on kyse. Yleensä sanotaan olipa hyvä, että tapasin sinut (ei siis ”olipa hyvää”), mutta kuitenkin olipa yllättävää, että tapasin sinut (ei siis ”olipa yllättävä”). Osmo Ikola antaa Kielikellossa vuonna 1972 tälle merkillisyydelle selitykseksi sen, että aiemmin partitiivipredikatiivi on ollut harvinainen. Kun partitiivimuoto on alkanut yleistyä kielessä, kaikkein yleisimmin käytetyt adjektiivit ovat ”vastustaneet” uudistusta ja säilyttäneet nominatiivimuotonsa.

Kielen arvaamattomuuden vuoksi ei partitiivin käytöstäkään voi tehdä aukottomia sääntöjä. Oppiakseen suomea opiskelijan on suostuttava tekemään erehdyksiä. Toivottavasti me suomalaisetkin suostumme ymmärtämään hieman eri tavoin puhuttua suomea, emmekä vaihda keskustelukieltä englantiin heti, kun taivutusmuodoissa on jotakin kummallista − niissä aina on.

Suomea suomeksi: miksi sanotaan ”perheeseen otettiin koira” mutta ”perhe otti koiran”?

Kuva: jordo (freeimages.com)

Kuva: jordo (freeimages.com)

Tällä viikolla kävin maahanmuuttajataustaisten opiskelijoideni kanssa läpi suomen kielen objektisääntöjä (objekti = tekemisen kohde). Opiskelijat hikoilivat sääntöjen kanssa ja harmittelivat, kun harjoituksia tehdessä joku muoto lipsahti aina vääräksi, vaikka he luulivat juuri ymmärtäneensä, mistä on kysymys. Suomalaisen kielikorva kertoo, mikä muoto on oikea, mutta ulkomaalaisen pitää muistaa objektin sijaa valitessaan aika monta asiaa:
1) Partitiivimuoto valitaan
a) kielteisessä lauseessa (älä osta kirjaa),
b) silloin, kun ilmaistaan epämääräistä määrää (ostin kirjoja),
c) kun tapahtuma on kesken (luen kirjaa) tai
d) ns. partitiiviverbin yhteydessä (partitiiviverbit pitää opetella ulkoa, mm. rakastan tätä kirjaa).
2) Päätteetön muoto taas valitaan
a) käskylauseissa (osta kirja),
b) passiivilauseissa (kouluun päätettiin ostaa Finlandia-palkittu kirja) sekä
c) eräissä lauserakenteissa, esim. minun täytyy -rakenteessa (Minun täytyy ostaa Finlandia-palkittu kirja).
3) Yksikön n-akkusatiivia taas käytetään, jos
a) lauseen tekijä ja verbi ovat samassa persoonamuodossa, eikä lauseessa ole mitään syytä käyttää partitiivia (luin Finlandia-palkitun kirjan).

Lohdutin opiskelijoita sillä, että objekti ON hankala. (Se ei ollut varsinaisesti lohdullista, mutta auttoi opiskelijoita ehkä antamaan itselleen anteeksi muutamat virheet tehtävissä.) Kerroin, että vaikka joku ulkomaalainen puhuisi lähes täydellistä suomea, hänen taustansa paljastuisi yleensä jossain vaiheessa objektin sijan valinnasta. Kuin vakuudeksi tästä kuulin samana päivänä Yle Uutisten Ukrainan kirjeenvaihtajan Kerstin Kronvallin raporttia Ukrainasta. Hän kertoi Ranskan presidentin Francois Hollanden ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelin rauhansuunnitelmasta. Kronvall arveli Merkelin ja Hollanden tekevän kaikkensa, sillä ”he eivät halua menettää kasvonsa”. Tämä paljastaa, että toimittaja on suomenruotsalainen. Suomea äidinkielenään puhuvan korva kun kuulee heti, että kieltolauseessa objekti tulee partitiiviin: ”He eivät halua menettää kasvojaan”.

Kronvall oli unohtanut kaikkein tärkeimmän objektisäännön: partitiivisäännöt voittavat kaikki muut objektisäännöt.